Työelämän sääntöjen uudistaminen on välttämätöntä, eikä Antti Rinnekään pääsisi sitä karkuun, jos hänestä sattuisi tulemaan pääministeri
Kiistassa irtisanomissuojasta on kyse loppujen lopuksi hyvinvointivaltion turvaamisesta. Tämä tavoite edellyttää nimittäin, että vielä useamman on oltava työssä kuin nyt.
Muuten julkiset varamme eivät riitä terveydenhuoltoon, sosiaaliturvaan, koulutukseen ja kaikkeen siihen hyvään, jota olemme Suomeen rakentaneet. Erityisesti ikääntyvien osuuden kasvu tuo mukanaan uusia paineita.
Juha Sipilän hallituksen aikana on tehty suuri työ, kun työllisyysaste on hinattu jo 72 prosenttiin. Se oli hallituksen tavoitekin. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Työllisyysaste olisi nostettava ainakin 75 prosenttiin.
Saman näkemyksen ja saman tavoitteen jakavat suunnilleen kaikki asiantuntijat ja kaikki puolueet.
Työllisyysaste tarkoittaa kansainvälisen määritelmän mukaan työllisten – siis työssä käyvien – osuutta 15–64-vuotiaista.
Elokuisen OECD-raportin mukaan Suomella on vielä kirittävää. Ruotsissa työllisyysaste oli raportin mukaan 77,2 prosenttia, Saksassa 75,6 prosenttia. Tanskassa 75, Britanniassa 74,7 ja Virossa 74 prosenttia.
Hyvinvointivaltion turvaaminen vaatii työllisyysasteen nostamista. Se vaatii uudistuksia työmarkkinoilla. Mutta uudistukset tallaavat aina jonkun varpaille…
Mutta miten kiriä?
Helsingin Sanomat oli erittäin hyvin jäljillä, kun se kirjoitti pääkirjoituksessaan muutama päivä sitten (3.10.) näin:
”Vaikka Suomen työllisyysaste on parantunut, se ei ole riittävä hyvinvointivaltion turvaamiseksi tulevaisuudessa. Työllisyyden parantaminen vaatii työelämän rakenteiden uudistamista. Siitä voi olla jatkossakin vaikea löytää yksimielisyyttä, koska helpot keinot on jo käytetty.”
Siinä koko ongelma on pähkinänkuoressa.
Hyvinvointivaltion turvaaminen vaatii työllisyysasteen nostamista. Se taas vaatii uudistuksia työmarkkinoilla.
Mutta uudistukset tallaavat aina jonkun varpaille. Helpot keinot kun on jo käytetty.
Käsillä on siis pienen pieni mutta periaatteellisesti tärkeä kiista. Voisi ajatella, että annettakoon periksi uudistuksen vastustajille. Mutta ei se pitemmän päälle auttaisi. Edessä olisi taas toinen riita, missä omista eduistaan huolehtiva ei-liike olisi joukkovoimallaan vastaan.
Tämän kaiken saa pöydälleen Antti Rinnekin (sd.), jos sosiaalidemokraatit pääsevät suurimman puolueen asemaan ja Rinteestä tulee pääministeri.
Silloin Rinnekin joutuisi valitsemaan, haluaako hän turvata hyvinvointivaltion ja uudistaa työelämää, vai hän onko niiden köydessä, jotka suojelevat ensisijaisesti omia, saavutettuja etujaan.
Pystyykö Rinne irrottautumaan tästä köydestä?
Pahalta näyttää. Galluptulokset houkuttavat tielle, mikä ei lupaa hyvää.
Toki Rinteellä olisi vaihtoehtokin. Kiristetään veroja tai leikataan etuuksia ja palveluja – tai ehkä kumpaakin, yhtä aikaa. Mutta ei Rinne sellaista vaihtoehdosta tohdi puhua, ei tietenkään.
Mutta kuin kannustukseksi sopii muistuttaa valtiovarainministeriön kansliapäällikön Martti Hetemäen taannoisesta lehtilausunnosta (HS 10.8.2016):
”Meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen.”