Tärkeintä on saada maakuntavaaleista kunnon vaalit – kauneusvirheet voi korjata myöhemmin
On toissijainen kysymys, pitäisikö kansanedustajien ryhtyä maakuntavaalien ehdokkaaksi vai ei.
Tärkeintä on, että vaalit kiinnostavat.
Siksi ehdokkaiksi tarvitaan niin valovoimaisia nimiä kuin mahdollista, kauneusvirheiden uhallakin. Virheet voi korjata myöhemmin.
Sote-uudistusta johtavan alivaltiosihteerin Päivi Nergin toive onkin ennenaikainen vaikka linjakas. Nerghän esitti Maaseudun Tulevaisuudessa (25.7.), ettei maakuntavaltuustoon pyrkisi sama ihminen, joka on jo valtuutettu kunnassaan ja kansanedustaja.
”Hattua joutuu vaihtamaan liian usein. Toivoisin, että ihmiset tekevät reilusti ratkaisuja. Maakunta ja eduskunta ehkä vielä menevät, mutta kaikki kolme ovat ajankäytöllisesti sula mahdottomuus”, Nerg perusteli.
Toiveet on hyvä muistaa myöhempien maakuntavaalien alla.
Erityisesti ajankäyttövaatimus on hankala.
Tosin kansanedustajien osallistumista niin kunta- kun maakuntatasollakin voi perustella hyvin myös muuten kuin vetoamalla vaalitulokseen.
Kun kansanedustaja on mukana kunnallispolitiikassa, hän tietää omakohtaisesti, mitä hänen käsittelemänsä lainsäädäntö todella tarkoittaa kunnissa ja kuntalaisille. Sama sopii myös maakuntapolitiikkaan.
Ensimmäisiä maakuntavaaleja koskevat kuitenkin erikoisehdot.
Nyt tarvitaan niin kiinnostavia ehdokaslistoja kuin mahdollista. Se on paras tie saada kansalaiset vaaliuurnille.
Maakuntapoliitikkoja meillä on vielä vähän. Kuntavaltuutetut eivät sellaisia ole, kansanedustajat enemmänkin. Mutta jo ensimmäinen vaalikausi kasvattaa maakuntien luottamusväkeä.
Tulevilla maakuntavaltuustoilla on paljon valtaa.
Alhainen äänestysprosentti ei ole eduksi uudelle hallinnolle, mikä kuitenkin on välttämätön ja edistää kansanvaltaa.
Nykyinen väliportaan hallinto on kansanvallan irvikuva.
Kunnanvaltuustot valitsevat eri kuntayhteisöjen luottamushenkilöt puolueiden piiritoimistojen sopimien nuottien mukaan. Puolueiden neuvotteluissa vaikuttavat kuntavaalien tulos, sukupuolten tasa-arvovaatimus ja paikkojen pisteytysarvo.
Kun kunnalle ilmoitetaan, että siihen ja siihen kuntainliittoon pitää löytää varsinaiseksi ”kepulainen nainen” ja varalle ”demarimies” ja toiseen varsinaiseksi ”vihreä mies” ja varalle ”perussuomalainen nainen”, tehdään jo kabinettipolitiikkaa parhaimmillaan.
Tarvitaan siis kansanvallan puhdistusta ja maakuntavaalit.
Kun 18 maakunnan kansanvaltaiseen hallintoon voidaan yhdistää samalla kolmisen sataa erilaista kuntayhteisöä, yksinkertaistetaan byrokratiaa historiallisella tavalla.
Se, joka tätä vastustaa, ei ole ymmärtänyt koko asiaa.
Mutta maakuntahallinnossa kaikki on uutta.
Uusia ovat myös puolueiden maakuntaohjelmat.
Niihin kannattaa tutustua – mutta vielä helpompi on suunnistaa tuttujen ehdokasnimien avulla. Ja niin kansalaiset taitavat tehdä.
Kaikki puolueet tietävät tämän. Siksi ehdokaslistoista rakennetaan kovat.
Nergin toivetta voi tulkita myös niin, että maakunnat tarvitsevat maakuntapoliitikkoja.
Maakunnat eivät ole kuntayhtymiä, joissa luottamushenkilö ajaa oman kuntansa etua. Maakunnan luottamusväen pitää osata katsoa koko maakunnan hyvää.
Maakuntapoliitikkoja meillä on vielä vähän. Kuntavaltuutetut eivät sellaisia ole, kansanedustajat enemmänkin.
Mutta jo ensimmäinen vaalikausi kasvattaa maakuntapoliitikkoja. Toiset maakuntavaalit voidaan mennä jo enemmän maakuntapolitiikan kuin yleispolitiikan merkkien alla.