Suomi on populismin edelläkävijä
Britannian Brexitin ja Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkeen on meilläkin pohdiskeltu populististen vaalioperaatioiden mahdollisuuksia.
Monet virittelevätkin suuria teesejä euro- ja EU-erosta, rajojen sulkemisesta ja erilaisista antisuvaitsevaisuusteemoista.
Mutta itse asiassa Suomi on ollut poliittisen populismin edelläkävijä.
Siinä kun Euroopan populistiset puolueet teroittelevat vaaliaseitaan Suomen perussuomalaisella puolueella on jo esitettävänään näyttävä menestys.
Olisi liioiteltua väittää, että Englannin EU-kriitikot tai Donald Trump olisivat ottaneet oppia Suomesta, mutta heidän teemansa ja äänenpainonsa tuntuvat tutuilta, kun muistellaan perussuomalaisten kymmenisen vuotta sitten aloittamaa poliittista debattia.
Populismia yliopistossa opiskellut karismaattinen puoluejohtaja Timo Soini on avoimesti myöntänyt populistiset lähtökohtansa.
Yhteistä on helppojen ratkaisujen tarjoaminen vaikeisiin ongelmiin.
Populismi on harhaanjohtavasti leimattu oikeistolaiseksi tai peräti äärioikeistolaiseksi liikkeeksi. Se on ollut vasemmistolaista hätäpuolustuksen strategiaa.
Unohdettu kansa on ollut poliittisen voiman lähde niin Veikko Vennamolla kuin nyt Donald Trumpilla. Tällä tarkoin rajaamattomalla väestönosalla on moraalikonservatiivisia asenteita, mutta he eivät edusta leimallisesti oikeistoa.
Jopa ennen niin vahva Suomen kommunistinen liike oli maailmankommunististen kytkösten värittämä populistinen puolue.
Uudempi ilmiö vihreä puolue esiintyy äänekkäästi populistipuolueita vastaan mutta edustaa paradoksaalisesti eräänlaista populismia sekin.
Yhteistä on helppojen ratkaisujen tarjoaminen vaikeisiin ongelmiin.
Suomi on edelläkävijä siinäkin suhteessa, että täällä on opittu kohtaamaan populistinen haaste rationaalisesti.
Vennamon SMP otettiin hallitusvastuuseen, mikä rampautti koko puolueen. Se kuihtui olemattomiin. Soinin puolue on nyt tarttunut rehdisti hallitusvastuuseen, ja puolueen gallupkannatus on pudonnut alle puoleen vaalimenestyksen lukemista.
Presidentti Urho Kekkonen veti aikanaan kommunistit hallitusvastuuseen, mikä vei puolueelta parasta terää ja oli sivutuotoksena edistämässä puolueen kahtiajakoa.
Ruotsi edustaa toista ääripäätä populismin kohtaamisessa. Siellä ”vanhat puolueet” ovat yhteisellä päätöksellä kieltäytyneet näkemästä eduskuntaan noussutta populistista puoluetta.
Se ei voi olla pitkän päälle kestävä linja.