Suomen koronaviruksen vastaisen taistelun johtovastuu kuuluu pääministerille
Viime viikonvaihteessa pulpahti julkisuuteen tietoja tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin hallituksen erimielisyyksistä koronavirusepidemian hoidossa.
Kuten usein ennenkin, ensimmäiset kohuotsikot osoittautuivat paikkansapitämättömiksi. Presidentti ja hallitus eivät olleet käyneet kovasanaista keskustelua perjantaina pidetyssä yhteiskokouksessa.
Sittemmin selvisi, että Niinistö ja Marin olivat käyneet kohteliasta sähköpostivaihtoa. Presidentti oli ehdottanut erillisen työryhmän tai nyrkin perustamista hallituksen tueksi.
Joissakin spekulaatioissa tuolle nyrkille nimettiin jo johtajakin, Antti Rinteen hallituksessa pääministerin valtiosihteerinä toiminut Raimo Luoma.
Marin lupasi kohteliaasti keskustella presidentin ehdotuksesta hallituksen ministerien kanssa. Kovin pitkiä keskusteluja ei nähtävästi tarvittu, koska Marin ilmoitti pian, että uusia johtoelimiä ei tarvita.
Asetelma ei ole uusi vaan se on toistunut moneen otteeseen vuoden 2000 perustuslain voimaantulon jälkeen. Sisäpolitiikan valta siirrettiin siinä eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle ja sitä johtavalle pääministerille.
Myös EU-politiikan johtovalta siirrettiin pääministerille. Niin sanottu lautaskiista pysyi vielä esityslistalla, kunnes pääministeri Matti Vanhanen teki tulkinnan, että EU:n päämiesten kokouksiin matkustaa vain pääministeri.
Presidentille uskottiin ulkopolitiikan johto. Hän pysyi myös puolustusvoimien ylipäällikkönä.
Työnjako on periaatteessa selvä. Käytännössä sekä nykyinen presidentti että hänen edeltäjänsä Tarja Halonen ovat useaan otteeseen pyrkineet vahvistamaan presidentin asemaa kirjoitetun valtiosäännön rajoissa toki pysyen.
Kyse ei ole vain instituutioiden halusta varjella omaa reviiriään vaan maailman monimutkaisuudesta. Elävä elämä kun ei tahdo noudattaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja sisäpolitiikan rajalinjaa.
On syntynyt esimerkiksi koko joukko niin sanottuja uusia turvallisuusuhkia aina kybervaikuttamisesta lähtien. Ilmastonmuutokseenkin liittyy lopulta turvallisuusuhkia, jos miljoonat ihmiset joutuvat hakemaan uusia asuinsijoja merenpinnan nousun tai sään ääri-ilmiöiden yleistymisen vuoksi.
Reviirirajojen kokeilua edistää myös presidentin ja pääministerin työnjako. Presidentti voi varsin vapaasti määritellä omat aikataulunsa ja kiinnostuksensa kohteet ainakin verrattuna pääministeriin, jonka kalenteri täyttyy päivästä toiseen kotimaan ja EU-politiikan ongelmista.
Tämä asetelma antaa presidentille yllin kyllin mahdollisuuksia ainakin mielipidevaikuttamiseen sisäpolitiikan alaan kuuluvissa asioissa. Koronaviruskriisi on tästä hyvä esimerkki.
Presidentti Niinistö on omaksunut unilukkarin roolin varoittelemalla niin kansaa kuin päättäjiäkin viruksen vakavuudesta. Näin hän on antanut arvokasta sivustatukea hallitukselle.
Kriisiorganisaation mestarointi ei sen sijaan kuulu presidentille, minkä pääministeri on tehnyt selväksi.
Vuoden 2004 tsunamin opetus on, että kriisiajan johto-organisaation pitää olla selkeä ja sillä pitää olla riittävät valtuudet. Tämä pätee myös koronaviruksen hoitoon.
Suomen järjestelmä on selkeä. Koronaviruksen tapaisten kriisien johtovastuu kuuluu pääministerille ja hallitukselle. Pääministerin kanslia on avainasemassa.
Vuoden 2004 tsunamikatastrofi on hyvä vertailukohta. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen antoi valtiosihteerilleen Risto Volaselle valtuudet hoitaa kaikki suomalaiset kotiin Thaimaasta.
Volanen kokosi nopeasti keskeiset virkamiehet eri ministeriöistä hoitamaan kotiutusoperaatiota.
Tsunamin opetus on, että kriisiajan johto-organisaation pitää olla selkeä ja sillä pitää olla riittävät valtuudet. Tämä pätee myös koronaviruksen hoitoon. Keskellä kriisiä ei pidä ryhtyä rakentelemaan uusia johtohäkkyröitä, jotka vain sotkisivat vastuusuhteita.