Suomen ei tarvitse hävetä omaa lähihistoriaansa
Suomen Nato-jäsenyyttä edeltävästä ajasta on syntynyt hämmentävä keskustelu. Sen keskiössä ovat Helsingin Sanomien haastattelemat turvallisuuspolitiikan asiantuntijat.
Nämä asiantuntijat, joko nimellä tai nimettömänä, kritisoivat varsin suorasukaisesti presidentti Sauli Niinistön nihkeää suhtautumista Nato-jäsenyyteen ennen Ukrainan sotaa. Arvostelijoiden mielestä Niinistö pyrki monin tavoin hillitsemään Suomen suuntautumista länteen ja Natoon.
Presidentin Nato-kielteinen asenne tuli kriitikoiden mukaan esiin erityisesti Yhdysvaltojen kanssa käytävien sotaharjoitusten yhteydessä. Puolustushallinnossa Niinistön kriittistä ja varovaista suhtautumista yhteisiin sotaharjoituksiin ei ole ymmärretty.
HS:n haastattelemien asiantuntijoiden mukaan Suomen olisi pitänyt muuttaa suhtautumista Natoon ja Yhdysvaltoihin vuoden 2014 jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin ja alueita Itä-Ukrainasta. Näin ei arvostelijoiden mukaan tapahtunut – tai jos kehitystä tapahtuikin, se oli aivan liian hidasta ja vaatimatonta.
Niinistö kiistää HS:lle antamassaan haastattelussa turvallisuusasiantuntijoiden moitteet. Presidentti kertoo, että on määrätietoisesti pyrkinyt edistämään yhteistyötä sekä Yhdysvaltojen että Ruotsin kanssa erityisesti vuoden 2014 jälkeen.
HELSINGIN Sanomien jutun yksi kärkiteemoista on ajatus, että Suomi olisi jäänyt itänaapurin puristukseen, jos Venäjä olisi vallannut Kiovan viikossa ja ottanut Ukrainan haltuun.
Tällainen vaihtoehtoinen historian tulkinta ja jälkiviisastelu on vastenmielistä. Yhtä vastenmielistä on nostaa jalustalle puolustus- tai ulkoministeriön virkamiehiä tai poliitikkoja, jotka presidentin ja poliittisen johdon vääristä mielipiteistä huolimatta liputtivat rohkeasti Naton puolesta.
Tässä kohdassa unohtuu, että valtaosa suomalaisista tuki presidentti Sauli Niinistön ja valtiojohdon ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Suurin osa suomalaisista vastusti myös Nato-jäsenyyttä aina 24.2.2022 asti.
Keskustelussa on unohtunut myös yksi oleellinen asia. Nato ei ota jäseneksi sellaisia maita, jossa kansan enemmistö ei kannata jäsenyyttä.
Vaihtoehtoinen historian tulkinta ja jälkiviisastelu on vastenmielistä.
ON HYVÄ, että lähihistorian merkittävät poliittiset linjaukset saavat näkyvyyttä julkisessa keskustelussa. Ne kiinnostavat suurta yleisöä.
Samalla on kuitenkin varottava kirjoittamasta vaihtoehtoista historiaa. Mitä jos -kysymykset ovat helppo ja populistinen tapa lisätä kansalaisten kiinnostusta suuriin poliittisiin valintoihin.
Jälkikäteen on helppo kertoa, että Suomen olisi kannattanut liittyä kansalaisten vastustuksesta huolimatta Natoon jo aikaisemmin. Ja että Suomen olisi pitänyt ymmärtää Venäjän todelliset tarkoitusperät jo aikaisemmin.
Tai että Suomen kansan olisi poliitikkojen sijasta kannattanut kuunnella muutamia Suomen turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita, jotka tiesivät etukäteen, mihin suuntaan Venäjä kulkee.
Vaihtoehtoisen historian ikävä puoli on se, että kukaan ei tiedä, millaisia vaikutuksia päätöksillä olisi ollut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen asemaan. Sitäkään ei tiedetä, olisiko kansa puoltanut Nato-jäsenyyttä vai ei. Ja mitä siitä olisi seurannut, jos Nato-jäsenyys olisi kaatunut kansan vastustukseen.
Poliittiset päättäjät kantavat vastuun omista päätöksistään – niin hyvistä kuin huonoistakin. Virkamiehillä ei ole samanlaista vastuuta. He eivät tipu jalustalta, vaikka antaisivat päättäjille surkeita neuvoja.
VENÄJÄN hyökkäys Ukrainaan muutti kaiken. Suomalaisista tuli yhdessä yössä Nato-jäsenyyden kannattajia. Moni kriittisesti Natoon suhtautunut käänsi takkinsa.
Rauhanomainen rinnakkainelo Venäjän kanssa päättyi tähän hetkeen. Luottamusta Venäjään ja sen poliittiseen johto ei enää ollut.
Saman johtopäätöksen tekivät päättäjät presidenttiä myöten. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja muuttui hetkessä – nopeammin kuin kukaan uskalsi ennustaa. Puolue toisensa jälkeen ilmoittautui Nato-jäsenyyden kannattajaksi.
Kansa ja päättäjät antoivat poikkeuksellisen laajan tuen Nato-jäsenyydelle. Suomen yhtenäinen linja ja päättäväisyys vaikutti myönteisesti myös Ruotsin Nato-päätökseen. Ilman Suomen aktiivista otetta Ruotsi tuskin olisi tehnyt omaa päätöstään niin nopealla aikataululla.
Lopputulos on Suomen kannalta paras mahdollinen. Kaikki muu on toisarvoista.
