Ruoka nousee politiikan ykkösasiaksi – onko keskusta valmis?
Eläinten hyvinvoinnin puolustaja Philip Lymberry kävi viime viikonvaihteessa Helsingissä esittelemässä Farmageddon-kirjansa suomennosta. Hän varoittaa, että ihmiskunnalla on jäljellä enää 60 vuoden sadot, jos maaperän köyhtyminen ja eroosio jatkuvat nykyisellä tahdilla.
Epäilijan mieleen varoitus voi tuoda 1970-luvun puheet öljyn loppumisesta 30 vuoden päästä. Uusien öljyvarojen löytyminen ja tekniikan kehittyminen ovat sittemmin vieneet moneen kertaan pohjan tuolta ennusteelta.
Optimistit voivat nytkin toivoa, että uusien viljelymenetelmien kehittäminen ja ruokailutottumusten muutos pysäyttävät maaperän köyhtymisen ja eroosion.
Näin maapallon kasvava väestö voitaisiin ruokkia vielä 60 vuoden päästäkin ilman ongelmia.
Lymberryn varoitukset on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Hän nojaa vankkaan tutkimustietoon.
Muutamat luvut ovat varsin kiistattomia, kuten YK:n maatalousjärjestön FAO:n laskelmat viljelykelpoisen pinta-alan kehityksestä.
Vuonna 2050 jokaista maapallon asukasta on jäljellä enää vain neljäsosa siitä peltoalasta, mitä jokaista ihmistä varten oli vuonna 1960.
Karkeasti laskien yhdellä hehtaarilla pitäisi vuonna 2050 tuottaa saman verran ruokaa kuin neljällä hehtaarilla tuotettiin vuonna 1960.
Yhtälöön pitää lisätä vielä ilmastonmuutoksen vaikutus sekä Lymberryn varoitukset maaperän eroosiosta ja köyhtymisestä, jota tehomaatalous kiihdyttää.
Suomessa keskustalle on varattu legitiimi rooli maatalouden puolustajana.
Lymberryn ehdotukset kuulostavat suomalaisiin korviin varsin tutuilta.
Lehmille pitäisi syöttää nurmea eikä ihmisravinnoksi kelpaavaa soijaa tai viljaa.
Suomeen on tullut jopa Nobel-palkinto tämän idean sovellutuksesta. Artturi Ilmari Virtanen keksi, miten nurmea voidaan säilöä lehmien syötäväksi talvellakin.
Toiseksi hän esittää ruokahävikin vähentämistä ja ruoantähteiden syöttämistä sioille. Näin Suomessa toimittiin tuhansilla tiloilla vain muutama vuosikymmen sitten.
Nykyaikaisissa sikaloissa tätä on vaikea toteuttaa hygieniamääräysten vuoksi.
Lymberryn kolmas keino on yhteen kasvilajiin tai tietyn eläimen tuotantoon keskittyvien maatilojen korvaaminen sekatiloilla, joilla laidunnetaan karjaa ja peltolohkoilla viljellään vuoron perään eri kasvilajeja.
Tämäkin on ollut Suomessa vallitsevaa todellisuutta viime vuosikymmeniin saakka. Tuotannon tehostamisen paineet ovat sittemmin lisänneet erikoistumisen paineita myös meillä.
Lymberry ei ole ajatuksineen yksin. Ruoka nousee varmasti maailmanpolitiikan ykköskysymysten joukkoon muutaman vuosikymmenen kuluessa.
Suomessa keskustalle on varattu legitiimi rooli maatalouden puolustajana.
Siihen nähden puolue on ollut hämmästyttävän kyvytön nostamaan esille ruoantuotannon globaaleja kohtalonkysymyksiä. Rohkeille uusille avauksille olisi nyt selkeä tilaus.