Politiikka menee metsään, jos sitä tehdään vain talouden käppyröiden lumossa eikä huomioida ollenkaan kansalaisten toiveita
Keskustelut niin perhevapaista kuin asumisestakin kertovat, kuinka voimakas ote on talouselämän vaatimuksilla. Ihmisten toiveet ovat monelle poliitikollekin yhtä tyhjän kanssa.
Perustuslain mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kuitenkin kansalle – siis kansalaisille. Valtiopäiville kokoontunut eduskuntakin vain edustaa tätä kansaa.
Siksi kansalaisten ääntä pitää kuunnella vaalien välilläkin. Nyt tuo ääni kuuluu monissa asioissa huonosti.
Karuimmillaan tämä näkyy asuntopolitiikassa.
Talouselämän ja sen narussa keikkuvien poliitikkojen mielestä ihanteellinen kansalaiskoti on pieni vuokra-asunto kasvukeskuksissa kerrostalossa radan varressa.
Sieltähän pääsee nopeasti sorvin ääreen – missä työpaikka nyt milloinkin sattuu sijaitsemaan. Vuokra-asunnosta kun on helppo muuttaa. Kukapa sellaiseen kotiin niin kiintyisi. Ja ei kai sitä asumistilaakaan niin tavattomasti tarvita.
Koppi riittää, arvelee grynderi, ja kasvukeskuksen poliitikot ryhtyvät toimiin.
Tämän politiikan onnettomin idea on vanhojen asuntojen romutuspalkkio, joka sekin keksittiin muuttoliikkeen vauhdittamiseksi.
Kaikki selvitykset kertovat kuitenkin jatkuvasti, että useimpien kansalaisten toive on kaikkea muuta kuin pienen pieni kerrostaloasunto.
Tilaa haluttaisiin enemmän, ja omakotitalo on yhä toiveiden kärjessä. Eivätkä kaikki halua suuriin keskuksiin, mutta joutuvat lähtemään pakon edessä.
Turha mainitakaan, että se eliitti, joka puhuu pienten vuokra-asuntojen puolesta, on järjestänyt omat asumisolonsa ihan toisin.
Sama vire on ollut vanhempainvapaita koskevissa keskusteluissa. Sen punainen lanka on, että lapset olisi saatava päivähoitoon – tai varhaiskasvatukseen – kodin ulkopuolelle mahdollisimman varhain.
Näitäkin tavoitteita perustellaan talouselämän tarpeilla, ”talouden käppyröillä”, mutta myös kotona lasta hoitavan urakehityksellä ja eläketurvalla.
Eikö oikeampi linja olisi antaa kansalaisille enemmän mahdollisuuksia valita itse oman elämänsä tärkeitä asioita?
Perusteluissa on oikeaakin. Tosin niin eläketurvaa kuin urakehitystäkin voitaisiin hoitaa myös muuten kuin kiikuttamalla vaippaikäisiä hoitopaikkoihin.
Olennaista kuitenkin niin asumis- kuin vanhempainvapaakeskustelussakin on, että kansalaisten omista toiveista ei piitata. Päinvastoin, kansalaisille sanotaan, mitä mieltä heidän pitäisi olla.
Eikö oikeampi linja olisi antaa kansalaisille enemmän mahdollisuuksia valita itse oman elämänsä tärkeitä asioita? Eikö pitäisi kuunnella vaikka pikkupoikaa, joka sanoo aikaisen herätyksen jälkeen koskettavasti näin:
”Äiti, etkö sinäkin voisi jäädä jo eläkkeelle…”
Pieni vuokra-asunto on hyvä ratkaisu monen kansalaisen elämäntilanteeseen – samoin kuin pienenkin lapsen hoito kodin ulkopuolella. Myös työn perässä muuttaminen on usein paikallaan.
Mutta monet haluaisivat valita toisin. Tämä pitää sallia, ja sen täytyy olla myös taloudellisesti mahdollista.
”Talouden käppyrät” eivät saa määrätä liikaa. Tilaa on annettava myös perheiden ja lasten oikeuksille. Sellaisella linjalla on varmasti kansalaisten suuren enemmistön tuki.
Tämä saa kannustaa keskustaa.