Poliitikoilla pitää olla unelmia, mutta varsinkin ministerin soisi vähän harkitsevan, sillä kansalaiset käsittävät helposti ja mielellään väärin

Pääkirjoitus

Kun ministeri ja pääministeripuolueen varapuheenjohtaja visioi neljän päivän työviikkoa ja kuuden tunnin työpäivää, viesti vain sekoittaa hallituksen työtä.

Mutta niin vain liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin (sd.) teki viime lauantaina.

Vähän Marinia pitää ymmärtääkin.

Hän intoutui korkealentoisiin ajatuksiinsa puolueensa 120-vuotisjuhlassa. Silloin voivat jalat irrota maasta ja ajatuksia sinkoilee kuin hatusta.

Sitä paitsi SDP:n suuret tavoitteet on saavutettu aikoja sitten.

Nyt pitäisi löytää jotain muutakin perustetta sosiaalidemokraattiselle liikkeelle kuin saavutettujen etujen puolustaminen työmarkkinoilla.

Ja sehän kuulostaa suorastaan taantumukselliselta.

Marinin utopia antaa kuitenkin huonon signaalin kansalaisille.

Harva osaa näet katsella sitä vuosikymmenien tähtäimellä vaan sovittelee neljän päivän työviikkoa ja kuuden tunnin työpäivää nykypäivään.

Joitakin tietysti sellainen miellyttää, kunhan vain palkka ei laske.

Useimmat näyttävät kuitenkin ällistelevän ministerin ajatuksenjuoksua ja ihmettelevät, mihin tässä nyt pitäisi uskoa.

Hallituksen tärkein tavoite on ihan toisenlainen kuin Marinin utopia. Työllisyysasteen pitäisi nousta, ja se merkitsee enemmän suomalaisia työtunteja, ei vähemmän.

Työantajajärjestöissä ei tiedetä, itkeäkö vai nauraa.

Todellisuudessa Suomen ongelma ei olekaan liian vähäinen vapaa-aika vaan ihan toisin päin. Työtä pitäisi tehdä enemmän.

Yhä useamman pitäisi olla töissä, yhä pidempään pitäisi jaksaa töissä ennen eläkeikää – ja työn tuottavuuden pitäisi nousta.

Muuten emme selviä kaikista niistä hyvistä järjestelmistä, joita olemme rakentaneet: sairauden- ja terveydenhoidosta, koulutuksesta, sosiaaliturvasta, eläkkeiden maksusta…

Ne kaikki maksetaan viime kädessä työtä tekemällä.

Hallituksen tärkein tavoitekin on ihan toisenlainen kuin Marinin utopia. Työllisyysasteen pitäisi nousta 75 prosenttiin.

Ja työllisyysasteen nousu merkitsee yksiselitteisesti enemmän suomalaisia työtunteja.

Vaikka Marinin ajatuksenjuoksua ei kovin pitkälle kannatakaan seurailla, sopii kysyä, kuka tekisi loput työt, jos työaikaa lyhennetään?

Jo nyt työvoimapulaa on yhä useammalla alalla. Löytyykö edes hoitohenkilöstöä täyttämään 0,7 hoitajan vaatimusta?

Lasten määräkin vähenee kovaa vauhtia.

Senkin tiedämme, että suomalaisten vuosittainen työaika on jo nyt maailman lyhimpiä.

Mutta poliittinen keskustelu tarvitsee myös utopioita.

Jos jotain saisi kuitenkin pyytää, niin ehkä sitä, että utopioilla olisi edes jonkinlaista tutkittua todellisuuspohjaa. Muuten ne ovat pelkkää mielikuvitusleikkiä.

Sitäkin tietysti toivoisi, että utopiapuheilla ei edes tahattomasti vaikeutettaisi arkista politiikan parissa työskentelyä.

Siinäkin on nyt tarpeeksi tekemistä.