"Pohjoinen ryhmittymä" näyttää näkevän selkeimmin Euroopan uuden turvallisuustulevaisuuden, ja siinä on Suomi vahvasti mukana
Euroopan ”pohjoinen ryhmittymä” näyttää osaavan selkeimmin hahmottaa sen, mitä uusi eurooppalainen turvallisuusarkkitehtuuri oikein on ja mitä se vaatii.
Tuohon järjestäytymättömään joukkoon ovat kuuluneet Venäjän hyökkäyksen alusta lähtien Puola, Viro, Liettua ja Latvia, mutta uutta uskottavuutta pohjoinen ryhmä sai Suomen ja Ruotsin Nato-hakemusten myötä.
Muutos on merkittävä. Sitä saattoi havainnoida juuri päättyneessä Münchenin turvallisuuskokouksessakin.
Muutoksen olennaisin sisältö on siinä, että eurooppalaista johtoajatusta vaalinut Saksan-Ranskan akseli on jotenkin sijoiltaan. Se ei ole pystynyt pitämään johtajan tahtipuikkoa.
SAKSAN ja liittokansleri Olaf Scholzin neuvottomuudelle antaa pohjaa äskeinen Bild-lehden mielipidetiedustelu (10.2.).
Sen mukaan vain joka kymmenes saksalainen olisi valmis puolustamaan maataan aseellisesti. Jos Ukrainan sodan kaltainen uhka olisi näköpiirissä, lähes neljäsosa saksalaisista arvelee, että lähtisi maasta mahdollisimman nopeasti.
Myös Ranskan Emanuel Macronilta on kestänyt aikaa uuden asennon löytämiseen. Hän uskoi neuvottelujen mahdollisuuteen niin, että kävi Moskovassa nöyryyttämässä itseään juuri ennen Venäjän hyökkäyksen alkua.
Jäätyneen suhteen symboli oli maailmalle levitetty kuva, jossa vieras istui kuin puhuttelussa kymmenmetrisen pöydän toisessa päässä.
Ranskan ongelma on myös erimielinen kansakunta, joka nyt kinastelee mieluummin eläkeiän korottamisesta.
Britanniaa kalvaa ero unionista. EU:n ja Naton suuret eteläiset Italia ja Espanja ovat kaukana Venäjästä.
Uudelle johtajuudelle on jäänyt tilaa.
Suomella on uudessa tilanteessa paljon kokoaan suurempi vaikutusvalta.
KUN Europan turvallisuuden päähuoleksi on tullut nopeasti ja yksiselitteisesti Venäjä, pohjoinen ryhmä on oikeastaan luonnollinen muutos. Siihen kuuluvat kaikki EU- ja Nato-maat, joilla on yhteistä rajaa Venäjän kanssa.
Suomella sitä on ylivoimaisesti eniten. Tämä lisää Suomen painoarvoa. Norjalla, Virolla ja Latvialla on Venäjä-rajaa. Liettuan ja Puolan suora Venäjä-yhteys on Kaliningradin alue. Kaliningradin olemassaolo huolettaa myös Ruotsia.
Jokaisella maalla ovat tietysti myös omat, erityiset motiivinsa.
Baltian mailla ovat takanaan miehityksen vuosikymmenet. Puolakin joutui rautaesiripun itäpuolelle. Suomen historialliset kokemukset jokainen suomalainen on sisäistänyt omalla tavallaan, mutta Venäjä itse teki suunnanvaihdoksen helpoksi.
Suomi muutti politiikkaansa nopeasti, eleettömästi ja kansanvaltaisesti. Vahva Nato-jäsenyyden vastustus vaihtui nopeasti vielä suuremmaksi Naton kannatukseksi. Suomi on turvallisuuspolitiikassa nyt aiempaakin yksituumaisempi, jopa harvinaisen yksimielinen.
Kovin harvasta eurooppalaisesta valtiosta voi sanoa samaa.
Suomessa kaikki valtioelimet – eduskunta, tasavallan presidentti ja maan hallitus – ovatkin hoitaneet turvallisuuspolitiikkaamme niin, että maailmalla ihaillaan. Ruotsikin sai Suomen päättäväisyydestä rohkeutta omiin uudelleenarviointeihinsa.
SUOMELLA on uudessa tilanteessa paljon kokoaan suurempi vaikutusvalta.
Sitä sopii käyttää myös muun eurooppalaisen yhteistyön kehittämiseen: Ilmastonmuutos, energiapolitiikka ja vihreä siirtymä, demokratian vaaliminen, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, työ ja taloudellinen turvallisuus…
Asioita on paljon, ja Suomella on varmasti annettavaa. Johtoajatuksena voisi olla keskustan talousohjelman otsikkoa mukaillen ”Onko Euroopallamme rohkeutta uudistua?”
