"Naama menosuuntaan", karjaisi keskustalegenda – ja sama neuvo sopii tähänkin päivään
Edesmennyt legendaarinen keskustavaikuttaja Eino Tolonen antoi aikanaan hyvän ohjeen siihen, miten selvitä vaalimasennuksesta.
Oli juuri koettu synkkä vaalitapahtuma, ja keskustan Pohjois-Pohjanmaan piiritoimistolla istui synkeitä miehiä miettimässä, mille alettaisiin.
Tolonen oli tullut sisään. Hän näki piirin johtoväkeä pohtimassa ja päivittelemässä, kulmat kurtussa. Tolonen kuunteli hetken, hiipi miesten taakse ja karjaisi:
”Naama menosuuntaan!”
Perusohje tähän päiväänkin, eikö vain?
Politiikassa ”menosuunta” on aina tulevat vaalit.
Politiikassa menosuunta on aina tulevat vaalit. Oikea reitti löytyy keskustelemalla ja yhdessä sopimalla. Kysymyksiä onkin ilma sakeanaan:
Miten hoitaa julkista taloutta niin, että tämä työ tuntuu oikeudenmukaiselta? Miten torjua syytökset liian oikeistolaisesta politiikasta? Miten palauttaa maaseutuväen luottamus? Miten kohentaa puolueen imagoa?
Entä se kuuluisa järjestökoneisto, pitäisikö siinä tehdä kunnollinen peruskorjaus? Ja mikä on sopiva uudistamistyön vauhti? Mistä löytää uutta innostusta?
Ja niin edelleen.
Siitäkin pitää puhua, miten lujittaa keskustan yhtenäisyyttä. Kysymys on tärkeä. Yhtenäisyys on rakoillut.
Vastakkainasettelua puolueen sisällä on ollut, eikä sitä ole pysytty hoitamaan. Mutta juopa ei saa kasvaa uudistamishakuisten ja niiden välillä, jotka eivät ymmärrä kaikkea nopean muutoksen tarvetta.
Muuten käy vielä hullummin.
Ja jotta haasteet eivät lopu, niin tässä yksi: Miten palauttaa keskusta koko Suomen puolueeksi? Nyt se ei ole sellainen. Toiseksi suurimmassa vaalipiirissä, Helsingissä, ei ole yhtään keskustan kansanedustajaa.
Eikä kuva kirkastu, kun otetaan mukaan Uusimaa, maan suurin vaalipiiri. Helsingistä ja Uudeltamaalta valittiin yhteensä 58 kansanedustajaa. Heistä kaksi oli keskustalaisia.
Mutta sekin on samaan aikaan muistettava, että 423 352 suomalaista antoi äänensä keskustalle ja keskustan vaaliaikomuksille. Heidän luottamuksensa on lunastettava.
Politiikan tutkijat ovat löytäneet menneestä vaalikaudesta ja vaalin tuloksesta monenlaista uutta. Yhdestä ilmiöstä on puhuttu vähemmän.
Näyttää näet yhä selvemmin siltä, että pääministeri ja hänen puolueensa joutuvat neljän vuoden aikana sellaisen käsittelyn kohteeksi, että lynkkaus ei ole siitä kaukana.
Niin kävi nyt Juha Sipilälle, mutta samaa saivat kokea myös Alexander Stubb,Jyrki Katainen, Mari Kiviniemi ja Matti Vanhanenkin.
Tämä sarja saisi katketa. Kansanvallan toteuttajat tarvitsevat kriitikkonsa, mutta eivät likasankoja niskaansa – olivat he ihan mistä puolueesta tahansa.