Marjatta Väänänen raivasi tietä naisille keskustassa

Pääkirjoitus

Keskustaväen tavoitti sunnuntaina suruviesti ministeri Marjatta Väänäsen (97) poismenosta. Häntä voi pitää maalaisliitto-keskustan historian merkittävimpänä naispoliitikkona.

Väänäsen tehtäväksi tuli raivata tietä naisille puolueessa, jossa nainen kelpasi ministeriksi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1953. Urho Kekkonen nimitti silloin Vieno Simosen neljännen hallituksensa toiseksi sosiaaliministeriksi.

Simonen toimi ministerinä useammassakin hallituksessa samoin kuin Kerttu Saalasti, joka nousi toisena naisena maalaisliiton ministeriksi Kekkosen viidennessä hallituksessa.

Heidän jälkeensä ministereiksi kelpuutettiin vielä Marja Lahti (1964) ja Katri Helena Eskelinen (1970) ennen kuin Marjatta Väänänen nimitettiin viidentenä keskustanaisena ministeriksi vuonna 1972.

Hänen ensimmäinen pestinsä oli Kalevi Sorsan hallituksessa vuonna 1972.

Väänänen toimi ministerinä yhteensä kolmessa hallituksessa. Hänelle myönnettiin ensimmäisenä naisena Suomessa ministerin arvonimi.

Aina 1970-luvun lopulle asti keskustan naisille annettiin korkeintaan yksi ministerisalkku, aina ei sitäkään. Vasta Martti Miettusen hätätilahallituksessa 1976 keskustan naisille heltisi kaksi salkkua. Väänäsen ohella valtioneuvoston ovet aukenivat tuolloin Orvokki Kankaalle.

Esko Aho nosti hallitukseensa jo kolme naista keskustasta vuonna 1991. Voimasuhteet keskustan ministeriryhmässä olivat vielä 5-3 miesten hyväksi.

Salkut jaettiin tasan miesten ja naisten kesken vasta vuonna 2003, jolloin Anneli Jäätteenmäen hallituksessa oli kahdeksan keskustalaista ministeriä, neljä naista ja neljä miestä.

Mutta hän profiloitui ennen muuta itsenäiseksi poliitikoksi, joka oli vaikkapa ministerinä toimiessaan paljon enemmän kuin vain keskustan pakollinen kiintiönainen.

Sukupuolten tasa-arvon eteneminen keskustassa oli pitkälti Marjatta Väänäsen ansiota.

Väänänen profiloitui tasa-arvon ajajana jo 1950-luvulta lähtien. Hänet valittiin naisjärjestöjen keskusliiton varapuheenjohtajaksi vuonna 1956 ja puheenjohtajaksi vuonna 1973.

Väänäsen johdonmukaisesta toimintatavasta kertoo esimerkiksi hänen toimintansa maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksen sihteerinä 1958-1963. Tuona aikana toimittajat olivat sanomalehtimiehiä ja -naisia yhdistyksen pöytäkirjoissa. Väänäsen jälkeen palattiin kirjoittamaan vain sanomalehtimiehistä.

Väänäsen poliittinen ura lähti nousuun vuonna 1971, jolloin hänet valittiin keskustapuolueen varapuheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti aina vuoteen 1986 asti. Keskustan naisjärjestöä Väänänen johti vuosina 1971-1985.

Eduskunnan ovet aukenivat Väänäselle vuoden 1975 vaaleissa. Hän uusi valtakirjansa sen jälkeen kaikissa vaaleissa ennen kuin jätti eduskunnan vuonna 1991.

Väänänen raivasi puolueessa tietä naisille. Mutta hän profiloitui ennen muuta itsenäiseksi poliitikoksi, joka oli vaikkapa ministerinä toimiessaan paljon enemmän kuin vain keskustan pakollinen kiintiönainen.

Väänänen kunnostautui esimerkiksi Sorsan hallituksen toisena opetusministerinä vastatulien sytyttäjänä vasemmiston vyörytykselle kulttuurimaailmassa. Näissä riennoissa häntä luonnehdittiin jopa hallituksen ”ainoaksi mieheksi”. Nykyään tällainen puhe kuulostaa aika sovinistiselta, mutta 1970-luvulla se oli kunnianosoitus naispoliitikolle.

Väänänen teki suurtyön myös ”äidinpalkan” ajajana 1960-luvulta lähtien. Sorsan neljäs hallitus teki viimein 1980-luvulla päätökset lasten kotihoidon tukemisesta osana lastenhoidon kokonaisuudistusta.

Marjatta Väänänen jätti vahvan perinnön keskustalle. Ei ole sattumaa, että juuri keskustasta nousivat tasavallan historian ensimmäiset naispääministerit, Anneli Jäätteenmäki 2003 ja Mari Kiviniemi 2010.

Puheenjohtaja Annika Saarikko tiivisti keskustaväen tunnot sunnuntaina neljään sanaan. Niihin ei ole mitään lisättävää: ”Vaalimme muistoasi, kunnioitamme työtäsi.”