Kuntien taloustilanne muistuttaa siitä, että viime hallitusten tavoite julkisen menojen hillitsemisestä ei saisi unohtua
Kovin monessa kunnassa näyttää olevan tarvetta nostaa veroprosenttia ja kiristää kiinteistöveroja.
Myös lomautuksia ja irtisanomisia puuhataan.
Hyvin huolestuttavaa. Tosin heikkoihin talousnäkymiin on kunnista riippumattomiakin syitä.
Tulorekisterin käyttöönotossa on ollut ongelmia.
Toinen syy on verokorttiuudistus. Palkansaajien ennakonpidätyksessä on luovuttu palkkakausikohtaisista rajoista ja sivutuloverokorteista. Ennakot ovat kertyneet alkuvuonna arvioitua heikommin.
Silti kolmas syy taitaa olla sittenkin tärkein. Syömme yhä enemmän kuin tienaamme.
Syyllisiä ovat kaikki:
Valtiovalta, joka antaa kunnille uusia tehtäviä eikä kompensoi niitä täysimääräisesti.
Viran- ja toimenhaltijat, jotka esittävät aina vain uutta ja uutta.
Luottamushenkilöt, jotka hyväksyvät esitykset ja keksivät itse lisää.
Ja lopulta kuntalaiset, jotka vaativat sitä ja tätä ja tuota.
Siksi on korotettava veroprosenttia ja kiinteistöveroja. On nostettava taksoja ja maksuja. On myytävä kiinteistöjä. On otettava lisää lainaa. On käynnistettävä yt-neuvotteluja.
Vaihtoehto olisi katsoa kunnan tekemisiä. Mistä voitaisiin luopua? Mitä voitaisiin tehdä vähemmällä rahalla?
Mitä voitaisiin tehdä yhdessä naapurikuntien kanssa?
Kolmas syy kuntatalouden tilaan taitaa olla sittenkin tärkein. Syömme yhä enemmän kuin tienaamme.
Eihän tämä tietenkään uusi ihmeajatus ole.
Idea kuntien tehtävien ja velvoitteiden vähentämiseksi on ollut oikeastaan koko kuluvan vuosikymmenen ajan hallitusten ohjelmissa.
Siihen ovat sitoutuneet aikanaan kaikkien hallitusten puolueet, myös esimerkiksi sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto.
Mutta asia on yhä erittäin ajankohtainen.
Viime vaalikaudella kuntien tarpeettomien tehtävien ja velvoitteiden vähentäminen sai nimen ”norminpurku”.
Monta sataa ideaa saatiin, ja monta sataa toteutettiin. Silläkin tavoin hyvinvointivaltiota pelastettiin.
Toivottavasti tämä ei ole unohtunut nyt, kun Suomi on Sipilän hallituksen jäljiltä paremmassa kunnossa.
Kaikki ei ole näet vielä hyvin. Julkinen talous ottaa yhä lisää velkaa.
Niin tekee valtio, ja niin tekevät kunnat.
Ja mustia pilviä on taivaanranta täynnä. Ikääntyminen, muuttoliike, syntyvyyden romahdus, maailmantalouden uhat – siinä muutamia.
Hyvä on huomata sekin, että kuntien tilanne ei ole vain valtion velvoitteista kiinni. Budjetit lihovat omatoimisestikin.
Vastuu on lopulta luottamusväen, vaikka työ tuntuukin joskus ”lähes mahdottomalta”, kuten kaksi porvoolaista luottamushenkilöä kertoo esimerkkien avulla paikallislehdessä:
”Tälle vuodelle luottamusmiehet esittivät 80 000 euroa kuntoportaiden rakentamiseen, mutta virkamiesvalmistelussa hinta nousi 230 000 euroon… Lypan yläkoulun pihan kunnostamiseen esitetään 400 000 euroa ja Huhtisten alakoulun pihaan 800 000 euroa… Toilet-tilojen hintalapuksi kerrotaan 400 000 euroa… Eivätkö virkamiehet ymmärrä rahan arvoa vai onko heidän kassansa pohjaton”, Outi Lankia (kesk.) ja Nina Uski (kok.) kysyvät Itäväylässä (30.10.).
Jokainen kunnallinen luottamushenkilö tuntee tilanteen. Hyviä kohteita on vaikka kuinka paljon, ja jokaiselle on hyviä perusteluja – mutta rahat eivät tahdo riittää.
Silti säästäminen, tarpeettoman rahankäytön estäminen ja talouden tasapainotus ovat kunnallisväen tärkein – ja vaikein – tehtävä. Lisämenoja on helppo ladella.
Mutta ilman tasapainossa olevaa taloutta ei ole myöskään elinvoimaa kohentavaa kehitystyötä.