Koko maailman hoito- ja avustushenkilöstö on sankarillista ja ansaitsisi työstään Nobelin rauhanpalkinnon
Korkeita tunnustuksia on jaettu paljon vähemmästäkin kuin kutsumustietoisesta uhrautumisesta kaikkien hyväksi. Sitähän sairaaloiden henkilöstön työ nyt on.
Jo nyt se on osoittautunut kaikkein korkeimman arvostuksen arvoiseksi.
Kaikki ne, joiden työ liittyy sairaanhoitoketjuun ja sairaaloiden päivittäiseen pyörittämiseen, joutuvat altistumaan koko maailmaa piinaavalle virukselle työnsä takia – ja ehkä altistamaan siten myös läheisiään.
Heillä on suojavarustuksensa, mutta silti mahdollisuus sairastua on suuri. Moni sosiaalityöntekijä ja vapaaehtoinenkin jakaa isompaa terveysriskiä kuin kansalaisten suuri enemmistö.
He eivät voi paeta neljän seinän sisään odottamaan, että ruokakin toimitetaan kotioven taakse.
On suurta sankaruutta, että sairaaloiden henkilöstö jaksaa tehdä työtään, vaikka jokainen näkee sen paineen ja vaarat.
Erityisen tiukoilla on ollut Italian ja Espanjan sairaanhoito. Uutiset ja kuvat täpötäysistä sairaaloista ja ruumisarkkumääristä ovat järkyttäneet.
Silti sairaanhoitohenkilöstö on sielläkin tehnyt työnsä, uupuenkin mutta luovuttamatta.
Tällaisen työn voisi palkita vaikka Nobelin rauhanpalkinnolla. Se voisi olla maailman yhteinen arvostuksen osoitus.
Palkinnon sai ensimmäisenä Punaisen Ristin perustaja Henri Dunant vuonna 1901. Muutkin palkinnon saajat ovat olleet yleensä yksityishenkilöitä. Heidän ansionsa ovat olleet moninaiset, mutta aina ihmiskunnan rauhanomaisen elämän puolesta.
Mutta myös yhteisöille on myönnetty Nobelin rauhanpalkinto. Sen ovat saaneet YK:n pakolaisjärjestö, Unicef, Kansainvälinen työjärjestö, YK:n rauhanturvajoukot, Lääkärit ilman rajoja -järjestö, hallitustenvälinen ilmastopaneeli ja niin edelleen.
Maailman sairaaloiden väki tekee nyt työtään ihmisyyden puolesta, Nobelin palkinnon arvoisesti.
Sitä paitsi kutsumuspohjainen terveyden- ja sairaanhoito on myös rauhantyötä. Tämä on nähty sotien aikanakin. Sairaanhoidon etiikka on velvoittanut hoitamaan niin omien kuin vihollisenkin sotauhreja.
Nyt me olemme taas sodassa, tällä kertaa näkymätöntä vihollista vastaan.
Hoito- ja avustushenkilöstö auttaa etulinjassa ihmiskuntaa pääsemään taas rauhan oloihin.
Sota on niin ankara ja kaikkia koskettava, että niin YK:n pääsihteeri kuin paavikin ovat vedonneet maailmanlaajuisen aselevon puolesta virusepidemian ajaksi. Moni aseellinen järjestö ympäri maailman on vastannut vetoomukseen myönteisesti.
Jospa hoitohenkilöstön työ voisi näyttää konflikteillekin esimerkkiä. Ihmishenkiä on pelastettava, ei tuhottava.
Me tarvitsemme kutsumustietoista, osaavaa väkeä terveyden- ja sairaanhoitoon myös tulevaisuuden Suomessa.
Ottamatta sen kummemmin kantaa ajankohtaisiin Suomen hoitohenkilöstön palkkaneuvotteluihin voi sen huoletta sanoa, että työmies on palkkansa ansainnut, nyt erityisesti sairaanhoitoketjussa.
Kysymys on – ehkä hieman yllättäen – myös omavaraisuudesta ja kriiseihin varautumisesta:
Koko hoitoketjun on oltava myös palkoissaan ja työoloissaan kilpailukykyistä. Me tarvitsemme kutsumustietoista, osaavaa väkeä terveyden- ja sairaanhoitoon myös tulevaisuuden Suomessa.