Jäsenvaali vaatii useamman ehdokkaan suostumusta

Pääkirjoitus

Presidentti Sauli Niinistön toista ja samalla viimeistä virkakautta on jäljellä vielä runsaat kolme vuotta. Seuraajakeskustelu on viriämässä.

Tuoreimmassa gallupissa suosituin ehdokas Niinistön seuraajaksi on pääministeri Sanna Marin, jolle Iltalehti mittasi joulun alla 16 prosentin kannatuksen. Hänen jäljessään seuraavina tulivat Pekka Haavisto (9 %), Olli Rehn (8 %) ja Matti Vanhanen (6 %).

Viiden prosentin kannatukseen ylsivät Jussi Halla-aho, Jan Vapaavuori ja Alexander Stubb. Neljän prosentin tuki löytyi vielä Esko Aholle ja Eero Heinäluomalle. Kolmen prosentin kannatusta nauttivat Li Andersson, Paula Risikko, Jutta Urpilainen ja Paavo Väyrynen.

Tästä suosiomittauksesta ei kannata johtopäätöksiä tehdä. Eihän ole mitään tietoa siitä, ketkä ovat ylipäätään ehdolla.

Tutkimuksia ei kannata toisaalta vähätelläkään. Puoluetoimistoissa seurataan tarkalla silmällä kansan mielialoja. Suorassa kansanvaalissa kannattaa asettaa ehdolle vain sellaisia nimiä, joilla on aitoa kansan kannatusta.

Keskustan kannalta huomio kiinnittyy siihen, että suosiolistalle mahtuu useampikin vahva nimi. Olli Rehn on jo pitkään keikkunut presidenttigallupien kärkitiloilla yhdessä vihreiden Pekka Haaviston kanssa, mutta myös Matti Vanhasella ja Esko Aholla on kannatusta puhumattakaan. äskettäin keskustaan palanneesta Paavo Väyrysestä.

Muitakin nimiä voi nousta matkan varrella esille, mutta kyllä tuostakin joukosta vahva ehdokas löytyy. Mutta miten ehdokas pitäisi valita?

Toiseksi on edellytettävä, että ehdokkaat sitoutuvat vaalin tulokseen eivätkä lähde pyrkimään ehdolle muuta tietä, jos eivät voita jäsenvaalia.

Keskustaveteraani Seppo Kääriäinen esittää Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissa jäsenvaalin järjestämistä:

”Keskustassa kannattaisi harkita jäsenvaalin järjestämistä. Tuskin on viisasta toimia samanlaisella typistetyllä keskustelulla kuin tehtiin vuoden 2018 vaalien alla. Hyvin hoidettu esivaali voisi sivutuotteena elvyttää kansanliikkeen uinuvaa järjestötoimintaa ja antaa jäsenyydelle merkitystä”, Kääriäinen kirjoittaa.

Kääriäisen ehdotus on kaikin puolin kannatettava. Sen toteuttaminen edellyttää kuitenkin, että jäsenvaaliin ilmoittautuu useampia ehdokkaita.

Toiseksi on edellytettävä, että ehdokkaat sitoutuvat vaalin tulokseen eivätkä lähde pyrkimään ehdolle muuta tietä, jos eivät voita jäsenvaalia.

Nämä edellytykset toteutuivat vain vuoden 1999 jäsenvaalissa, jossa Esko Aho voitti Paavo Väyrysen. Tuloksena olikin paras tulos itse presidentinvaaleissa nykyisen vaalitavan aikana.

Ehdokkaasta äänestettiin myös vuonna 1993, jolloin Paavo Väyrynen voitti Hannele Pokan. Vaaleissa asettui kuitenkin ehdolle pari muutakin keskustataustaista henkilöä, jotka kieltäytyivät osallistumasta edes jäsenvaaliin.

Silloinen pääministeri Matti Vanhanen asetettiin ehdolle vuoden 2006 vaaleihin ilman jäsenvaalia, koska muita ehdokkaita ei ilmoittautunut.

Samoin kävi vuoden 2012 vaaleissa, joissa Paavo Väyrynen asetettiin ehdolle yksimielisesti. Silloinen puoluejohto kartoitti kyllä muidenkin mahdollisten ehdokkaiden kiinnostusta, mutta kukaan ei halunnut lähteä kisaamaan Väyrysen kanssa.

Vanhanen oli jälleen ehdolla vuoden 2018 vaaleissa. Jäsenvaalia ei nytkään käytetty. Puolueesta lähtenyt Paavo Väyrynen asettui ehdolle valitsijayhdistyksen kautta.

Kääriäinen arvostelee viime vaalien alla käytyä ehdokaskeskustelua ”typistetyksi”. Jälkiviisautta voidaan pitää tässä tapauksessa perusteltuna.

Keskustan kannalta olisi ilman muuta hyvä, että ehdokas vuoden 2024 presidentinvaaleihin haettaisiin jäsenvaalilla. Toivottavasti gallupien suosituimmat keskustalaiset ovat valmiita osallistumaan sellaiseen vuonna 2023 edellä mainituilla ehdoilla.