Italian uusi hallitus ansaitsee mahdollisuuden
Italian viime aikojen tapahtumat tuovat mieleen suomalaisen aforismin, jota muun muassa edesmennyt Ahti Pekkala toisteli toimiessaan valtiovarainministerinä 1980-luvulla.
Sen mukaan poliittinen viisaus jakautuu kovin epäreilusti: Oppositiossa ollessaan puolue tietää, miten on mahdollista samaan aikaan alentaa veroja ja lisätä valtion menoja. Jostain syystä puolue kadottaa tämän viisauden välittömästi, jos se pääsee hallitukseen.
Italia sai perjantaina uuden hallituksen, joka lupaa samaan aikaan alentaa reilusti veroja ja lisätä tuntuvasti valtion menoja.
Nämä lupaukset on tarkoitus toteuttaa vielä tilanteessa, jossa valtio on ennestään pahoin velkaantunut.
Italian valtionvelka ylittää 130 prosenttia kansantuotteesta. EU:n taloussääntöjen mukaan velkaa saisi olla korkeintaan 60 prosenttia kansantuotteesta.
Jos uusi hallitus yrittää oikeasti toteuttaa lupauksiaan, Italian velkaantuminen kiihtyy entisestään.
Luottamus maan kykyyn selvitä veloistaan heikkenee, mikä nostaa korkoja ja voi syöstä talouden alamäkeen.
Pahimmassa skenaariossa Italian pankkijärjestelmä romahtaisi. Kriisi voisi johtaa jopa maan eroon eurosta.
Italia on euroalueen kolmanneksi suurin talous.
EU:lle luotiin uudet kriisinhallintajärjestelmät Kreikan romahduksen jälkeen, mutta on kyseenalaista, riittäisivätkö EU:n voimavarat ja jäsenmaiden poliittinen tahto Italian hätärahoitukseen.
Kauhuskenaarioiden maalaaminen on kuitenkin ennenaikaista. Italian uudelle hallitukselle pitää antaa aito mahdollisuus täyttää lupauksensa maan uudistamisesta.
Ulkopuolisten on hyvä muistaa, miksi populistinen Viiden tähden liike ja Pohjoisen liitto muodostivat nyt hallituksen Giuseppe Conten johdolla. Ne saivat tyytymättömiltä äänestäjiltä vahvan valtakirjan maaliskuun vaaleissa.
Vaalivoittajat osasivat hyödyntää myös äänestäjien tyytymättömyyttä EU:n tiukkoihin taloussääntöihin, vaikka kohde olikin väärä.
Tyytymättömyyteen on monia syitä. Yksi niistä on kokemus siitä, että Italia on saanut kantaa kohtuuttoman suuren osan viime vuosien pakolaiskriisin aiheuttamasta taakasta. Muut EU:n jäsenmaat eivät ole halunneet ottaa vastaan Välimeren yli Italiaan pyrkiviä pakolaisia.
Vaalivoittajat osasivat hyödyntää myös äänestäjien tyytymättömyyttä EU:n tiukkoihin taloussääntöihin, vaikka kohde olikin väärä. Italian ongelmat ovat suurimmaksi osaksi kotitekoisia.
Brysselin syyttäminen ei kuitenkaan riitä hallituksen ohjelmaksi.
Loppujen lopuksi Italian politiikassa voi toteutua toinen suomalaisessa politiikassa käytetty aforismi.
Silloinen pääministeri Esko Aho tokaisi vuonna 1994, että ”kyllä Siperia opettaa”. Viesti oli tarkoitettu presidentinvaalit voittaneelle Martti Ahtisaarelle, jonka talouslupauksia Aho ei pitänyt realistisina.
Myös Italian uusi hallitus joutuu talouden kovien tosiasioiden eteen heti ensimmäisestä virkapäivästään lähtien.