Harkitsemattomista sanomisista joutuu nyt vastuuseen paljon helpommin kuin ennen
Oululaisen kaupunginvaltuutetun ja kärsämäkisen rehtorin muutamista sanoista nousseet kohut opettavat jälleen kerran, että on parempi ajatella tarkasti etukäteen, mitä aikoo sanoa.
Jälkikäteen on turha selittää.
Tämäkin on nykypäivän ääritehokkaan tiedonvälityksen mukanaan tuoma piirre.
Yksittäiset sanatkin voivat saada siivet. Karkuun ei pääse, sillä yhä useammin tilaisuudet videoidaan ja tallennetaan, ja ne leviävät medioissa ja some-maailmassa.
Tähän uuteen maailmaan on ilmeisesti vain sopeuduttava, vaikka seuraukset yksilötasolla ovat usein kohtuuttoman suuret.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sanomiset ja tekemiset on yritettävä pohtia etukäteen niin tarkasti ja pohjamutia myöten, että tahallisillekaan väärinkäsityksille ei jää tilaa. Lisävaatimus siis niin poliitikoille kuin muillekin julkisuudessa esiintyville.
Joku voi olla sitä mieltä, että uudet pelisäännöt latistavat keskustelua, vievät siitä värin ja jopa tallaavat sananvapauden varpaille.
Mutta toisaalta on hyväkin, että ajattelemme enemmän ennen kuin sanomme eikä vasta jälkeenpäin. Eikä ”harkitsematon” tarkoita ollenkaan samaa kuin ”väritön”. Oikeaa asiaa voi hyvin puhua myös värikkäästi.
Uusi piirre julkisten virheiden käsittelyssä on, että taustaryhmät reagoivat nopeasti.
Niin kävi oululaiselle keskustan kaupunginvaltuutetulle Riikka Moilaselle. Hänen työsuhteensa päättyi heti. Oma puolue valtuustoryhmää, piirijärjestöä ja puoluejohtoa myöten sanoutui irti Moilasen puheista.
Niin kävi aiemmin kesällä Pori Jazzin uudeksi toimitusjohtajaksi valitulle Aki Ruotsalalle. Hänen työsuhteensa ei ehtinyt edes alkaa. Ja heti reagoi myös Kärsämäen kunta. Rehtori Tuomo Pesonen hyllytettiin oitis, vaikka hän ei erityinen julkisuuden henkilö ollutkaan.
Mutta hän sanoi julkisuuteen jotain sopimatonta.
Voi olla, että työsuhteiden pikaiset päättämiset eivät pätisi, jos niitä selviteltäisiin oikeusteitse. Ne vaikuttavatkin erikoisilta. Mutta varsinkin johtajasopimusten työsuhdeturva on olematon.
Yritysten liipasinsormi tuntuu olevan sosiaalisen median paineen takia merkittävästi herkempi kuin aikaisemmin. Edes anteeksipyyntö ei auta, jos työnantaja katsoo tapahtuneen haitanneen yrityksen julkisuuskuvaa.
Jos haluaa pyytää anteeksi, se on tehtävä sanomisiaan selittelemättä, vähättelemättä ja kiemurtelematta.
Sitä paitsi anteeksipyyntökin on osattava tehdä oikein. ”Jos loukkasin puheillani jotakuta…” ei kelpaa ollenkaan. Silloin ei pyydetä anteeksi omia sanoja, vaan sitä, että joku närkästyi niistä.
Jos haluaa pyytää anteeksi, se on tehtävä sanomisiaan selittelemättä, vähättelemättä ja kiemurtelematta:
”Pyydän anteeksi sanojani. Ne eivät olleet sopivia.” Siinä hyvä malli, vaikka on sanottava, että anteeksipyyntö ei tee julkista virhettä tekemättömäksi.
Niin julma on julkisuus.
Taitaa kuitenkin olla turha pullikoida. Vuosikausia toitotetut kriisiviestinnän opit ovat vain otettava henkilökohtaiseen käyttöönkin.
Niistä tärkeimmät taitavat olla tässä: Tunnusta heti. Älä yritä selitellä. Pyydä anteeksi. Tyydy tuomioosi.