Espoon tapaus paljastaa, kuinka hiilinieluja tuhotaan surutta rakentamisen tieltä, ja kuinka keskittämisen ilmastovaikutukset ovat tabu
Espoo suunnittelee panevansa matalaksi Sipoon kansallispuiston verran arvokasta, monimuotoista metsää uusien asumisalueiden tieltä.
Kyse on Espoon pohjois- ja keskiosien osayleiskaavasta. Jos suunnitelmat toteutuvat, alueelle tulisi asuntoja peräti 60 000 ihmiselle.
Turun tunnin junan radan halutaan kulkevan alueen halki. Kaupunki tahtoo mieleisensä ratalinjauksen ja aseman, vaikka radan rakentamisessa on hankaluuksia.
Rata menisi golfkentän yli siltaa pitkin. Myös muita siltoja ja tunneleita tarvittaisiin. Espoon kaupunkisuunnittelujohtaja Torsti Hokkanenkin myöntää, että alueen maasto on radan kannalta vaativa.
”Sinne tulee paljon aika kallista rakentamista, koska maastonmuotoja on niin paljon”, Hokkanen sanoo HS:n haastattelussa (19.2.).
Espoon hanke kertoo hyvin siitä, kuinka keskittäminen lyö korville ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Keskittämisen ilmastovaikutuksista ei oikein tohdita edes puhua.
Se on kuin tabu, kielletty keskustelunaihe.
Eikö isojen hankkeiden ilmastovaikutuksista tulisi kuitenkin aina tehdä kattava vaikutusarvio?
Espoon suunnitelmienkin ilmastovaikutukset ovat väistämättä suuria. Paljon pienempiäkin hankkeita arvioidaan ja arvostellaan ilmastoperusteilla.
Kun ilmastonmuutos koskettaa kaikkia, ei ihmisten keskittämisen seurauksiakaan voida jättää huomiotta.
Kun ilmastonmuutos koskettaa kaikkia, ei ihmisten keskittämisen seurauksiakaan voida jättää huomiotta.
Kun metsänomistaja hakkauttaa metsäänsä, hänen on huolehdittava siitä, että metsä uusiutuu. Niinpä kaadetun puun paikalle pannaan kasvamaan neljä uutta tainta.
Hiilinielu ei siis katoa.
Mutta kun Espoon kaupunki haluaa lisää rakennusmaata ja panee matalaksi 2 000 hehtaaria metsää, se muuttuu asvaltiksi ja betoniksi, taloiksi, teiksi, silloiksi ja tunneleiksi.
Ja hiilinielu katoaa.
Espoon osayleiskaavahankkeessa olisikin tutkijoille oiva kohde laskea keskittämisen ilmastovaikutuksia, monipuolisesti ja kaikki huomioiden. Tällaista tutkimusta on hyvin vähän, jos ollenkaan.
Kaikkialla, missä rakennetaan uusia alueita, hävitetään luontoa. Metsää kaadetaan, väyliä rakennetaan, betonia ja asvalttia lasketaan. Erityisesti tätä tapahtuu niillä alueilla, mitkä kasvavat voimakkaasti.
Paitsi että rakentaminen pienentää hiilinieluja, se aiheuttaa piikin kasvihuonekaasujen päästöissä. Erityinen pahis on betonirakentaminen. Se vaatii paljon sementtiä, terästä ja soraa.
Sementin ja teräksen valmistamisessa syntyy runsaasti päästöjä. Soravarat ovat puolestaan uusiutumatonta luonnonvaraa. Niitä on haettava pääkaupunkiseudullekin jo kaukaa.
Oma lukunsa on, että kasvukeskusten kasvattaminen jättää jo rakennettua rakennuskantaa vajaakäytölle tai käyttämättä. Ilmastonmuutoksen torjumisen näkökulmasta voisi ollakin viisaampaa siirtää työpaikkoja kuin ihmisiä.
Mutta tämäkin pitäisi tutkia. Toivottavasti sellaiseenkin tutkimukseen riittää rahoitusta.