Ehkäpä ainakin levy vaihtuu
Vihreät aloittivat uuden vaiheen puolueen historiassa lauantaina Tampereella, kun Touko Aalto valittiin puolueen puheenjohtajaksi Ville Niinistön jälkeen.
Odottaa sopii, että ainakin vihreiden oppositiopolitiikan sävy vaihtuu.
Aggressiivisen Niinistön pyörittämä levy koulutusleikkauksista ja hyvinvointiyhteiskunnan romuttamisesta krahisi jo pahasti. Ei ihme, että Niinistöä pidetäänkin yleisesti nykyeduskunnan suurimpana populistina.
Aalto – ja hieman yllättäen muutamat muutkin puheenjohtajaehdokkaat – ovat sen sijaan ymmärtäneet, että pelkät vaatimukset eivät voi olla oppositiossakaan politiikan koko sisältö. On uskallettava ajatella myös sitä vastuuta, minkä vaatimukset tuovat.
Tässä onkin yksi vihreiden politiikan ongelma. Kakkua voi jakaa vain, jos jaettavaa on. Kun esimerkiksi koulutus tai tulonsiirrot maksetaan julkisista varoista, on näitä varoja oltava, jotta voidaan maksaa koulutusta ja kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa.
Suomen ongelma on, että julkiset varat eivät riitä kaikkeen siihen hyvään, mitä oppositio vaatii. Pelkästään valtion velka on kasvanut kymmenessä vuodessa kaksinkertaiseksi yli sadan miljardin, ja sitä on otettava yhä miljardikaupalla lisää joka vuosi.
Tästä vihreiden politiikka ei ole ollut tippaakaan kiinnostunut. Toivottavasti uusi puheenjohtaja tuo uutta realismia – vaikka vain siksi, että gallup- ja kunnallisvaalimenestys on saanut vihreät jo tähtäilemään pääministerin paikkaakin.
Pääministeripuolueen näkökulman on oltava laajempi. Ennen muuta siihen sisältyy valtavasti paljon suurempi vastuu kuin oppositiossa osataan kuvitellakaan.
Keskustan ja vihreiden välissä on aivan liikaa ennakkoluuloja ja poliittisia kärjistyksiä.
Muutenkin vihreiden ongelmana on ollut heikko vastuunkantokyky. Puolue on esimerkiksi ollut mukana kuudessa hallituksessa, mutta livistänyt kahdesti oppositioon ennen vaaleja.
Sellainen peli ei herätä luottamusta.
Keskustan ja vihreän puolueen suhde on ollut vaikea, vaikka puolueet ovat olleet kahdessa hallituksessakin (Vanhanen II, Kiviniemi). Joskus tuntuu, että keskustalaiselle vihreät ovat suurin mörkö – ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.
Tämä on harmi ja sääli. Keskusta ja vihreät edustavat kumpikin vihreyttä, joskin omanlaistaan – toisin kuin esimerkiksi pelkän materialismin nimeen vannovat kokoomus ja SDP.
Keskustan vihreys on ollut realistisempaa ja käytännöllisempää, halua elää luonnon ja ympäristön kanssa sopusoinnussa – mutta niin, että siihen sopusointuun mahtuu ihminen.
Vihreän puolueen vihreys on puolestaan teoreettisempaa ja ehdottomampaa, ja näin aidan takaa katsottuna jotenkin tahallisen tietämätöntä. Ruokaa kun ei ole ilman maataloutta eikä sähköä ilman energiantuotantoa.
Keskustan ja vihreiden välissä onkin aivan liikaa ennakkoluuloja ja poliittisia kärjistyksiä. Niin ei tarvitsisi olla. Hyvä esimerkki tästä on vihreiden piirissä toimiva valtakunnallinen järjestö ”Maaseutu- ja erävihreät”. Sen kokouksissa vallitsee usein mukava keskustalaisen tupaillan ilmapiiri.
Ville Niinistön aikana keskustan ja vihreiden lähentyminen oli sula mahdottomuus. Niinistö poltti kaikki sillat keskustaan päin, eikä kyllä keskustaväkikään rientänyt sammutustöihin.
Mutta ehkä uuden puheenjohtajan myötä voisi tapahtua päinvastaistakin kehitystä.