Asuntojen hintakehityksellä pelottelu on niin läpinäkyvää, että tästä mustamaalauksesta sopisi jo huolestua
”Sadattuhannet kodit uhkaavat menettää arvonsa, ja asiantuntijan mukaan enää kolme aluetta on turvassa”, otsikoi pääkaupunkiseudun lehti Helsingin Sanomat (13.9.).
Nämä alueet ovat HS:n mukaan pääkaupunkiseutu, Tampere ja Turku.
Muu maa on kuulemma ”täynnä asuntoja, jotka eivät mene kaupaksi”, ”miljoona asuntoa on väärässä paikassa” ja niin edelleen.
Mitä mieltä ollaan Lahdessa? Jyväskylässä? Oulussa? Vaasassa? Porissa? Kuopiossa – muusta maasta puhumattakaan?
”Enää” -sana otsikossa saa ajattelemaan sitäkin, ovatko Tampere ja Turkukaan kovin kauan ”turvassa”.
Tuskin tällaisesta arvovaltaisen tahon harjoittamasta järjestelmällisestä mustamaalauksesta kukaan oikein ilahtuu – paitsi ehkä suurten keskusten grynderit. Niillä on ollutkin kissanpäivät. Siitä kertovat hurjat myyntihinnat ja kovat vuokrat.
Mutta sama laulu toistuu ja toistuu. Lausuntoja antavat samat asiantuntijat, kuten pienen luottolaitoksen Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtaja Ari Pauna ja muuttoliiketutkija Timo Aro.
Seuraavana päivänä (14.9.) HS jatkoikin kolumnipalstallaan suoraan Paunan sanoin: ”Suomessa on miljoona asuntoa väärässä paikassa.”
Paunan bisneksen näkökulmasta tämä voi olla tottakin. Mutta muiden kuntien kuin pääkaupunkiseudun – ja toistaiseksi vielä Tampereen ja Turun – näkökulmasta HS:n kampanjointi saattaa tuntua muuttoliikkeen tahalliselta kiihdyttämiseltä, maan jakamiselta yhä jyrkemmin kahtia, liioittelulta ja väärältä tulevaisuuden tulkinnalta.
Mutta niinpä vain samalle haaskalle ehätti Iltalehtikin maanantaina (16.7.). Se julisti, että asuntomarkkinoilla on tapahtunut ”karmea käänne”. Tietolähteenä oli, kuinkas muuten, Hypoteekkiyhdistyksen pääekonomisti Juhana Brotherus.
On tainnut muuttoliikeapostoleilta unohtua, että suurelle osalle suomalaisista asunto on ennen muuta koti, ei taloudellisen keinottelun kohde.
HS perustelee linjaansa jutussaan näin:
”Suomi on täynnä asuntoja, jotka eivät mene kaupaksi: se hillitsee työvoiman liikkuvuutta, aiheuttaa taloudellista tuskaa ja heikentää kansallisvarallisuuden kasvua.”
Siksikö kaikkien pitäisi myydä nyt asuntonsa? Siksikö niistä miljoonasta kodista pitäisi päästä eroon? Vai siksikö, että pääkaupunkiseudulla on paljon asuntoja myytävänä ja lisää haluttaisiin rakentaa?
Tuskin ”taloudellinen tuska” tai ”kansallisvarallisuuden kasvu” riittäviä syitä ovat. Työvoiman liikkuvuuden tarpeessakin voi olla suuntavirhe.
Edellinen hallitus osoitti, että uutta työtä voi nousta myös maakuntiin. Vaalikauden aikana syntyneistä 140 00 työpaikasta 110 000 sijoittui pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Nyt työvoimapulaa on monilla alueilla paljon enemmän kuin suurissa kasvukeskuksissa.
Myöskään muuttoliike Helsinkiin muualta Suomesta ei ole ollenkaan niin valtavaa kuin luullaan.
Helsingin kaupunginkanslian mukaan pääkaupungin väkiluku kasvoi viime vuonna vajaalla 5 000 ihmisellä. Heistä suomenkielisiä oli 1 200 ja ruotsinkielisiä 200. Muita kuin kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuvien kasvu oli 3 500 henkilöä.
Ei muutto pääkaupunkiseudulle muualta Suomesta mikään luonnonlaki siis ole.
On tainnut muuttoliikeapostoleilta sitä paitsi unohtua, että suurelle osalle suomalaisista asunto on ennen muuta koti, ei taloudellisen keinottelun kohde.
Sillä on riittävästi arvoa, kun siinä asutaan. Siihen voi liittyä monenlaisia unelmia, ajatuksia turvallisesta kasvuympäristöstä, kotiseudusta tai vaikkapa asumisen tasosta.
Näitä unelmia ei kannattaisi polkea jalkoihin. Sen sijaan olisi hyvä ymmärtää, että isänmaata on muuallakin kuin vain kolmella armon saaneella alueella, ja että kaikkialla asuu suomalaisia.