Asumisen ongelmat voivat jarruttaa keskittymistä, sillä ne alentavat kansalaisten elämisen tasoa ja syövät yhä enemmän valtion varoja
Jos Helsingistä saa kuudella sadalla eurolla vuokratuksi 18 neliön yksiön ja Kalajoelta kymmenen kertaa suuremman uudehkon omakotitalon, yhä useampi pohtii, miten voisi järjestää elämänsä toisin (Yle uutiset 29.8).
Samat tunteet ovat pelissä, kun suuresta kaupungista voi ostaa yksiön samalla rahalla kuin kelpo omakotitalon sadan kilometrin päästä.
Erityisesti maalla voi asua ylellisen väljästi samoilla euroilla, mitkä kuluvat pääkaupunkiseudulla vaatimattomaan asuntoon.
Asian täytyy jo pelottaa päättäjiä pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kasvukeskuksissa.
Entä, jos ihmiset kyllästyvät tosissaan ahtauteen ja kalleuteen, kun muualla maassa asumisen taso on samalla rahalla kokonaan toinen? Fakta kun näyttää olevan, että asuminen ei halpene, vaikka kuinka luvataan.
Maakunnissa näkymä voi herättää uutta optimismia.
Ajatusta on pyritty sysäämään syrjään väittämällä, että työtä on vain kasvukeskuksissa.
Totta onkin, että keskittyminen luo työpaikkoja. Rakennetaan lisää, ja tarvitaan palveluja lisää.
Viime vaalikausi osoitti kuitenkin, kuinka myös maakuntiin voi syntyä uutta työtä jopa kymmenin tuhansin parissa vuodessa. Etätyön mahdollisuuksiakaan ei ole varmasti hyödynnetty tarpeeksi. Tämän on huomannut hallituskin. Ja mikä parasta, maakuntiin syntynyt työ tähtää usein vientiin ja on siten kansantalouden kannalta parasta työtä.
Entä, jos ihmiset kyllästyvät tosissaan suurten keskusten asumisen ahtauteen ja kalleuteen, kun muualla maassa asumisen taso on samalla rahalla kokonaan toinen?
Toinen argumentti on ollut mainostaa suurten kaupunkien palveluja ja viihdetarjontaa.
Tämä on tietenkin hyvä perustelu. Jokainen kansalainen päättää kuitenkin itse, mitkä palvelut ja vapaa-ajan mahdollisuudet ovat hänelle tärkeitä. Maakunnissa ja varsinkin maalla on tarjolla myös paljon sellaista, mitä suurissa kaupungeissa ei voi harrastaa.
Sanotaan myös, että kaupungistuminen on globaali trendi eikä sitä voi vastustaa. Siksi on parempi tyytyä 15,5 neliön yksiöön kuin haaveilla monista makuuhuoneista, puutarhoista tai tilaa vievistä harrastuksista.
Mutta sopii katsoa, kuinka kauan tämä gryndereitä miellyttävä politiikka innostaa kansalaisia.
Oma lukunsa on, että suurten kaupunkien kallis asuminen vie yhä enenevässä määrin asumistukea, nyt yhteensä jo yli kaksi miljardia.
”Kela tuki asumista kymmenen vuotta sitten yli miljardilla eurolla vuosittain, nyt summa on jo yli tuplaantunut. Vaikka rahanarvon muutoskin otettaisiin lukuun, asumistukiin meni vuonna 2018 yhteensä 81 prosenttia enemmän rahaa kuin vuonna 2008.” (Ilta-Sanomat 30.8.)
Paitsi että kokonaissumma on valtava, monessa kunnassa yli viidennes kaikista ruokakunnista saa asumistukea.
Listan kärjessä on Jyväskylä (23 %), ja myös Joensuussa, Tampereella ja Turussa osuus on yli 20 prosentin. Helsinkiläisistä ruokakunnista 18,3 % on tässä sarjassa.
Opiskelijat selittävät korkeista osuuksista osan, mutta silti tulonsiirto on melkoinen, sillä suuressa osassa kunnista asumistukeen oikeutettuja on vain alle viisi prosenttia.
Kipuilu ahtaan ja kalliin asumisen kanssa voi tuodakin maakunnille uusia valttikortteja. Kansalaisten on voitava asua, missä haluavat, mutta myös maakunnilla ja kunnilla on oikeus kilpailla heistä – eikä vain kasvukeskuksilla.