Olkiukosta ei ole uudistustyön pohjaksi

Vanha ystävä ja entinen kollegani Anna-Mari Vimpari herätti huomioni Suomenmaa-haastattelullaan ja blogillaan. Jouduin useaan kertaan lukemaan ja miettimään tekstien tähtäyspistettä ja tarkoitusta.

Koska eduskuntaryhmän pääsihteeriä ei ole totuttu keskustassa pitämään poliittisena linjanvetäjänä, päättelen, että tekstien ajatukset ovat syntyneet joidenkin laajempien keskustelujen pohjalta suuntaamaan uudistusohjelmaprosessia.

Vaikka haastattelun puheet keskustan pyhistä lehmistä ja niistä luopumisesta voi katsoa herättelyksi, Anna-Marin blogin ”bolsevistinen rauhallisuus” kieltää gallupien tulkinta jäsenistöltä oli jo sentään jotakin sellaista, mitä ”valistunut etujoukkokaan” ei ole ennen sanonut.

Eihän suinkaan se kerro valtaan tarrautumisesta, että jäsenistö on huolissaan kannatuksesta ja politiikan suunnasta. Valtaan tarrautumista ovat toiminnassaan osoittaneet muut kuin jäsenistö. Kyselyt kyllä kertovat, mitä se viime kevään ratkaisusta ajattelee.

Olen alkanut epäillä, että uudistusohjelmasta halutaan tehdä houkuttavampi rakentamalla puolueen menneisyydestä ja aatteesta sellainen kuva, jota todellisuus ei ole koskaan ollut. Siis olkiukko.

En kiistä, etteikö puolue tarvitse uudistusohjelmaa. Ovathan monet asiat luisuneet suorastaan retuperälle.

On oikein pohtia asioita pitkälle tulevaisuuteen ja ennakkoluulottomastikin. Mutta jos keskustan tilannetta tarkastelee, niin kyllä kai ymmärrys sanoo, että eivät puolueen vaalitappiot ja ongelmat johdu pitkän tähtäimen suunnittelun puutteista vaan nykyhetkestä ja lähimenneisyydestä.

Eihän meiltä ole muutamassa vuodessa kadonnut 300 000 kannattajaa siksi, että puolueella ei ole ollut uudistusohjelmaa, vaan reaaliaikaisten tapahtumien seurauksena. Tulevaisuuteen pitäisi suunnata ymmärtämällä lähimenneisyys ja nykyhetki.

Siksi pitäisi – kuten ensin kai oli ajateltukin – puida ja keskustella auki puolueen laatima vaalianalyysi, korjata ja täsmentää sitä keskustelussa ja asettaa aineisto laajempaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen yhteyteen.

Vasta tämän työn ja keskustelun jälkeen voitaisiin aloittaa menestyksekäs uudistusohjelma.

Kun ohjelma on nyt lähetetty kenttäkierrokselle, se tuskin enää paljon muuttuu. Pohjaesitykseen tehdään usein muutoksia toisilleen vastakkaisista näkökulmista, mikä vain vahvistaa pohjatekstin asemaa.

Silti kannustan kaikkia etsimään ja puntaroimaan ohjelman aatteellisia lähtökohtia ja tekemään niitä tervehdyttäviä esityksiä.

Mitä ”pyhiin lehmiin” tulee: keskustassa ei koskaan ole ajateltu, että maatalous- ja aluepolitiikka ovat sama asia.

Maatalouspolitiikalla ja elintarviketaloudella on toki suuri vaikutus aluekehitykseen, mutta aluepolitiikka ja maatalouspolitiikka ovat kaksi tärkeää erillistä politiikanalaa.

Euroopan unionin jäsenyyden myötä maatalouspolitiikassa vahvistui maaseudun kehittämisen rahoitus, jota on Suomessa osattu taitavasti käyttää muun muassa ympäristöasioihin ja maaseutuyrittäjyyteen, joilla on tuettu aluekehityksen tavoitteita maaseudulla, taajamissa ja seutukaupungeissa.

”Helsingin piireistä” on kuulunut toistuvasti se hätähuuto, että keskusta ei menesty Helsingissä aluepolitiikasta puhumalla.

Panee epäilemään, että puhujat eivät ehkä tunne riittävästi asiaansa – aiempina vuosikymmeninä kannatus on kyllä juuri siitä puhumalla saatu myös Helsingissä vahvaan nousuun. Nyt on mennyt heikommin kuin vuosikymmeniin.

Ja olisihan niitä politiikan lajeja toki monia muitakin, jos niistä on sanottavaa.

Maatalouspolitiikka on osa globaalia ruokaturvaa, ilmastonmuutoksen torjuntaa ja luonnonvarojen hoitoa; aluepolitiikka on Euroopan integraation takuu ja menestystarina, jota kaikkialla EU:ssa pidetään hyvin tärkeänä.

Viime vuosina Brysselissä asti on ymmärretty, että tehokkaalla aluepolitiikalla ja koheesiolla estetään ”näköalattomien maaseudun kylien” sovjeettinen kohtalo ja suurten joukkojen pettymys demokratiaan.

En ymmärrä, mikä estää ymmärtämästä tätä Suomen kaupunkialueilla. Suomen kaupunkikulttuuri on kylläkin melko nuorta ja ehkä siksi meillä on muuta Eurooppaa vaikeampaa luoda hyvä vuorovaikutus kaupunki- ja maaseutualueiden välille.

Niin että ei niitä ”pyhiä lehmiä”, aluepolitiikkaa ja maatalouspolitiikkaa, pidä tappaa. Niistä pitää vain osata puhua tavalla, joka on totta. Sitä paitsi se tiedetään ilman uusia kokeiluja, että tyhjä navetta on ankea paikka.