"Herra Tullimies!"

Luovuin hiljattain 15 vuotta vanhasta ajopelistä. Ostin ja vein auton vuonna 2000 ns. muuttoautona Brysseliin, jolloin sain sen alennetulla autoverolla.

Palatessani Suomeen rekisteriotteeseen kirjattiin maininta myyntirajoituksesta, jonka ilmoitettiin kestävän vuoteen 2003.

Tämä asia pomppasi nyt esiin historian hämärästä. Vanhaa autoa ei voinutkaan luovuttaa autoliikkeelle ennen kuin myyntirajoituksen poistamista oli anottu Tullista ja päätös pantu paperille.

Anomus myyntirajoituksen poistamiseksi piti tehdä kirjallisesti ja liittää hakemuslomakkeen mukaan kopio rekisteriotteen 1. ja 2. osasta sekä todisteet siitä, että olin oleskellut Suomessa vuodesta 2001 alkaen.

Tullin puhelinpalvelussa kävi ilmi, että tämän todistaminen oli suorastaan vaikeampaa kuin Apostolien tekojen historiallisen todenmukaisuuden.

Olisi pitänyt olla palkkakuitteja tai tiliotteita vuodelta 2001. Sanoin, että eipä niitä tietenkään ole tallessa.

Kysyin, että eikö näitä tietoja voi tarkistaa viranomaisten rekistereistä. Vastaus oli: ”kaikki päätökset tehdään toimitetun aineiston perusteella tapauskohtaisesti”.

Tein kompromissiesityksen: ”Kun olen hoitanut keskeisiä kunnallisia luottamustehtäviä Lapinlahdella paluustani lähtien, niin kävisikö että minä toimitan kunnanjohtajan, hallintojohtajan ja arkistonhoitajan allekirjoituksillaan vahvistaman oleskelutodistuksen ja kunnan arkistosta otteen vuodesta 2001 alkaen hoitamistani tehtävistä. Ja jos pantaisiin siihen oikein monta kunnan leimaa?”

Vastaus oli virallinen: ”Kaikki päätökset ratkaistaan tapauskohtaisesti, mutta tässä tapauksessa tällainenkin asiakirja saatettaisiin ottaa huomioon”.

Puhelun lopuksi tullihenkilö ystävällisesti antoi väärän lomakenumeron joten sain sitten etsiä oikeaa aika pitkään Tullin internet-sivujen mittavasta lomakeluettelosta.

Liitteeksi tarvitun kadoksiin joutuneen rekisteriotteen 2. osan uuden tulosteen saaminen katsastuskonttorilla maksoi reilusti parikymmentä euroa. Meni viikko, toinen, meni kohta kolmaskin.

Ilmeisesti virkamiesten tittelit ja kunnan leimat tekivät tehtävänsä, koska päätös oli myönteinen. Ilmoitettiin, että myyntirajoitus on poistunut vuonna 2003.

Riensin toimittamaan päätöslomakkeen ja rekisteriotteen 2. osan autoliikkeeseen, jossa jo vanhalle autolleni oli löytynyt ostajakin. Mutta taas kiirehdittiin asioiden edelle!

Oikea menettelytapa olisi ollut mennä päätöksen ja rekisteriotteen 2. osan kanssa uudelleen katsastuskonttorille, ja näiden asiakirjojen avulla lunastaa taas uusi 2. osa, jossa ei olisi mainintaa myyntirajoituksesta.

Niinpä ajoin nykyisessä tietoyhteiskunnassamme jälleen kerran Iisalmeen ja katsastuskonttorille. ”Ja eikun henkilöllisyystodistusta pöytään!” toivotti ajoneuvorekisterihenkilö.

Parin minuutin päästä olin jälleen maksanut 28 euroa ja olin vapaa kuljettamaan uudet asiapaperit takaisin autoliikkeeseen, jossa jo tyytyväisen oloinen ostaja odotteli koska pääsisi kurvaamaan tien päälle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minä sain ostaa uuden auton ja vanhempi mieshenkilö vanhan. Eiköhän autoliikekin saanut omansa pois.

Jotenkin vain mieleeni muistui silloin kasku, jonka kuulin pääministeri Matti Vanhasen delegaation jäsenenä Venäjän kerrallisen välikauden pääministeri Viktor Zubkovin lounaspöydässä.

Huomatessaan, että Vanhanen ja Väyrynen eivätkä ihan kaikki muutkaan nauttineet tarjottuja vodkaryyppyjä, Zubkov totesi: ”Sen minä kyllä tiedän, että pääministeri on raittiusmiehiä, mutta sitä minä kumminkin ihmettelen, että edes tullimiehet eivät juo!”.

Vieressäni istunut Suomen Tullin pääjohtaja ja hänen venäläinen virkaveljensä kohottivat hieman hämmästyneinä kulmiaan.

”Katsokaas, tiedettähän tämän tarinan”, Zubkov jatkoi. ”Uimarannan valvoja näki kerran, miten eräs mies ui turvallisen alueen ulkopuolelle. Hän huusi megafoniinsa: ’Herra Tullimies! Herra Tullimies! Älkää uiko niin kauas, palatkaa rantaan!’. Kauas uinut mies totteli oitis.

Uimavalvojan esimies tuli epäluuloisena kysymään: ’Mistäs sinä sen saatoit tietää, että hän on tullimies?’ – ’No, katsokaas. Kun tavallinen ihminen ui näin (Zubkov näytti rintauinnin liikkeitä, joissa kädet menevät edestä sivuille) niin tullimies ui näin! (liike muuttui päinvastaiseksi, eli tullimies kahmi kaiken sivuilta omaan syliinsä).”

Muut nauroivat vedet silmissä, mutta tullijohtajat totesivat, että eipä ollut kovin hyvä vitsi.

Kankean byrokratiamme syy –muuallakin kuin tullissa – ei ole konttoritasolla vaan niissä, jotka lakeja säätävät ja hallintoa johtavat.

Byrokratian purkutalkoissa olisi avuksi, jos erikseen tehtäväksi vaadittujen päätösten määrää vähennettäisiin ja viranomaisten tiedossa olevia asioita voitaisiin tarkistaa ilman paperien pyörittelyä yhdistämällä eri tietokantojen tietoa. Ja käytettäisiin maalaisjärkeä.

Mitä järkeä on panna kansalainen hakemaan päätöstä asiassa, jonka raukeamisesta on jo kulunut 12 vuotta?

Nykytekniikalla asia olisi tarkistettu rekistereistä hetkessä ja viikkoja, satoja ajokilometrejä ja bensakuluineen yli satasen kustannukset aiheuttanut asia hoitunut minuutissa. Toivottavasti näin tapahtuisi jo tämän hallituksen loppuaikoina tai edes niiden jälkeen…