Pitäkää kaakkinne

Pakina

Helatorstaina laskivat orivarsat laitumelle. Ensimmäisen kerran olin katsomassa joskus 1976, silloin oli arkipäivätapahtuma. Sittemmin siitä on tullut kansanjuhla, kaupunkilaisille harvinaista herkkua. On ollut haitaristia ja kahviota ja makkaraa, tuttuja ja raikasta ilmaa.

Hevonen on jalo eläin. Kun orivarsat määrittelevät kesälaitumen johtajuutta, niin saahan siinä potkuja jakaa ja ottaa vastaan. Takajaloilleen täytyy ylväästi nousta. Tanner tömisee. Ihminen ei ole niin jalo. Tarvitaan ilkivallantekijä riipaisemaan opaskyltti pois, tarvitaan kaltaiseni vanha jarru ajamaan harhaan.

Sinänsä tuttuja maisemia, olihan niitä ajettu armeija-aikana polkupyörällä, tosin kernaasti pimeässä ja sateella. Oli tullut torkutuksi postiauton kyydissä. Katselin  tuttuja kylännimiä ja muistelin, että tuossa talossahan posti oli. Tuolta lähti jakaja, joka ei hahmottanut reittiään muuten kuin tekemällä lattialle sen pienoismallin. Oli siinä kyykkimistä jakelujärjestykseen laittaessaan.

Mutta väärälle tiellehän minä pölvästi menin. Hyväpintaista baanaa, parempaa kuin kaupungissa.

Luonto vihertää, jossain pihassa on ihmisen kokoinen Muumipappa. Oikeuksien haltija ei ehkä täältä saa royalteja. Tekijänoikeus ja mallisuoja taitaa joiltakin toimijoilta unohtua Mörkö-huumassa, josta en välittäisi kuulla enää mitään.

Siis höperö vaari, valitettavasti minä henkilökohtaisesti, ajoi ohi ja katsoi kelloa ja kiirehti
ja viimein tajusi, että eivät ole hevoset täällä. Luonnevikaa sen verran, että takaisin ei käännytä, niin kuin edellä ajanut Bemari viimein teki,vaan eteenpäin, kotiin. 85 kilometrin rengasmatka, näkemättä yhtään orivarsaa sen enempää kuin muutakaan hevosta.

Rouva ymmärtää olla kerrankin arvostelematta, olisi itsekin voinut sihdata kylttejä, paitsi että lohduttelemme itseämme; sitä ei valtatien jälkeen kyllä ollutkaan. Lohdutukseksi täytyy syyllistää muita. Varmaan olisi ollut apaattisia kaakkeja, epämääräisiä hevosmiehiä, huonosti soittava haitaristi, kylmäksi jääneitä makkaroita ja kahvi ihan täyttä kuraa.

Olisivat tietenkin ohjanneet sellaiseen parkkiin, ettei nelivetokaan olisi sieltä vetämättä lähtenyt, tai ainakin johonkin piilokiveen olisi osunut. En myönnä, että eniten kaihertaa ilman raitisilmamakkaraa jääminen.

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen