Elämää ja elokuva

Pakina

Teemalla esitettiin viime viikolla elokuva Taksilla Tobrukiin. Huomattuani sen ohjelmatiedoista soitin heti enolle. Ei ole meille mikä hyvänsä elokuva.

Elettiin heinäkuuta 1964. Eno, lapsuuteni sankari ja miksei nykyajankin, tuli synnytyslaitokselta meille kertomaan esikoistyttärensä syntymästä. Hypättiin Wartburgiin, eno vei minut elokuviin.

Hugo-herran pieni laitakaupungin teatteri, vanhoja lännen- ja sotakuvia.

Taisipa ohjelmistossa olla sellaisia lapsilta kiellettyjä kuvia, joita vasta aikuisena ymmärsin popliinitakkisten setien käyneen katsomassa.

Mainostaulun ulkokuvat Lornasta (hän käytti riippukeinuja rintaliiveinään) ovat ikäisteni sukupolvikokemus.

Oli sotakuva, Taksilla Tobrukiin. Nyt kerrotaan sen olevan klassikko.

13-vuotiaalle se oli leffa kuin leffa. Pääasia että oltiin enon kanssa äijäporukassa.

Yllättävän hyvin muisti 56 vuoden takaa. Ei kaikkea, eikä kaikkea silloin tajunnut. Sehän on psykologinen kuvaus ihmisistä sodan hullunmyllyssä.

Eikä sen hetkisen tietämyksen varassa ymmärtänyt, että yhden päärooleista veti itse Charles Aznavour.

Elokuva oli vuodelta 1961. Ranskalaisten tekemä, mutta silti saksalaisesta joukkion vangiksi päätyneestä upseerista ei tehty hirviötä, vaan inhimillinen olento.

Ehkä hieman kuin ranskalaisten Baranovin poika.

Se taksi oli saksalaisilta väijytyksessä kaapattu maastoajoneuvo, aavikolla mentiin, paitsi käytiin keitaalla, jonka nimi oli Siwa.

Tekeytyivät saksalaisiksi ja saivat vilpillä bensaa ja vettä. Myöhempien aikojen lähiösissit hakivat Siwasta juoksukaljaa.

Loppukohtauksessa ainoaa henkiin jäänyttä torutaan, koska hän seuraa voitonparaatia lakki päässään. Toruja ei tiedä sitä, minkä me katsojat. Liikutuin silloin, liikutuin nyt.

Elokuva vuosikymmenten takaa liikahdutti mieltä monin tavoin. Mitä kaikkea näiden kahden katsomiskerran välissä onkaan tapahtunut.

Luultiin, että Kekkonen on ikuisesti presidentti. Nyt samaa luullaan Putinista. Luultiin, että markka on rahaa. Nyt ei tunnu olevan eurokaan.

Se elokuvan katsomispäivänä syntynyt tytär on isoäiti. Hänen pojassaan näen samanlaisen hienoluonteisen miehen kuin papassaan. Ja on tullut juuri isäksi.

Sukuun on syntynyt ihmisiä ja tietenkin myös kuollut. Mekin enon kanssa olemme olleet orpoja jo pitkään.

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen