Suomen ihme
Suomi täytti 100 vuotta. Suomen valtiollinen itsenäisyys alkoi virallisesti joulukuun 6. vuonna 1917, jolloin eduskunta hyväksyi julistuksen maan itsenäisyydestä. Suomi oli 1900-luvun alussa monin tavoin valmis itsenäiseksi kansakunnaksi ja valtioksi.
Suomi ja suomalaiset olivat hyvin valmistautuneita. Pitkä Ruotsinvallan aika oli vakiinnuttanut oikeusvaltion periaatteet ja muodot. Luterilainen kirkko, joka uskonto tuli vallitsevaksi Ruotsinvallan vaikutuksesta myös Suomeen, johti kirjakielen syntyyn ja kansanopetuksen vakiintumiseen. Lukkarin koulu oli tuttu jo ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.
Kun Suomi eurooppalaisen valtapolitiikan tuloksena irrotettiin emä-Ruotsista, alkoi kehitys kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Suomi ei suinkaan ollut vielä valmis kansakunnaksi, kun tsaari Aleksanteri I tätä juhlallisesti vakuutti Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Valtiopäivillä aloitettiin Suomeen soveltuvien hallintomuotojen rakentaminen. Keisari oli jo ennakolta hyväksynyt, että Ruotsinvallan aikaiset lait pidetään voimassa.
Suomalaisen kansakunnan ja itsenäisen valtiollisen pohjan rakentaminen oli pitkä ja määrätietoinen prosessi. Henkisiä ja käytännöllisiä aineksia menestyvälle kansakunnalle luotiin tietoisesti.
1800-luvun henkisen elämän voimahahmot, J. L. Runeberg, Elias Lönnroth, J. W. Snellman sekä Sakari Topelius loivat vankan pohjan tulevalle. Lainsäädännöllisesti oli suuri läpimurto, kun suomen kieli hyväksyttiin viralliseksi kieleksi vuonna 1863.
Kun nyt kysytään mikä on suomalaisuuden ydin tai suomalaisen ihmisen identiteetti, suomen kieli nousee ensimmäiseksi esille. Myös ruotsin kieli on edelleen osa suomalaista identiteettiä.
Kielellisen identiteetin vahvistuminen ja kaikkinainen suomalaisen kulttuurin kehitys saivat uutta vauhtia, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen luotiin kansakoululaitos. Uno Cygnaeus laati senaatin pyynnöstä silloisissa oloissa vallankumouksellisen ehdotuksen Suomen kansakoulutoimesta. Sen mukaan kansakoulusta tulisi kaikille yhteiskuntaluokille ja molemmille sukupuolille yhteinen koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita.
Yleisellä kansakoululaitoksella oli arvaamattoman suuri vaikutus ihmisten kehitys- ja toimintamahdollisuuksiin. 1800-luvun lopulla levisi vapaa kansalaisjärjestötoiminta ja -aktiviteetti kaikille elämänaloille. Nämä tekijät loivat perustan myös valtiollisen toiminnan kehitysmahdollisuuksille.
1800-luvun viime vuosikymmenet synnyttivät myös henkisen nosteen, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa, ns. taiteen Kultakauden, jolla suomalainen korkeakulttuuri liittyi parhaaseen eurooppalaiseen perinteeseen. Jos kirjallisuus ja myös erityisesti Snellmanin toimesta korostettu kansallisuusaate olivat jo valmistaneet kansakuntaa, kuvataiteet ja erityisesti musiikki voimistivat suomalaista identiteettiä ja suomalaisten omanarvontuntoa.
Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia (1899) V.A. Koskenniemen sanoin elähdyttää suomalaisia tänäkin päivänä. ”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…” Tänäkin päivänä haluamme näyttää maailmalle – ja itsellemme.
Valtiollinen kehitys sai sysäyksen Venäjän politiikan käänteistä vuosisadan lopulla. Vuonna 1899 alkoivat venäläistämistoimet myös Suomessa. Se synnytti vastarintaa.
Oma erityinen piirteensä vastatoimissa oli kansalaisadressi tsaari Nikolai II:lle. Adressiin kerättiin 11 päivän aikana 522 931 allekirjoitusta. Joka viides suomalainen kirjoitti nimensä.
Vuosien 1904 ja 1905 heikko menestys Japanin sodassa johti puolestaan lakkoliikkeisiin koko valtakunnassa ja vaatimuksiin tsaarin yksivallan korvaamisesta perustuslaillisella monarkialla. Suomessa seurauksena oli muutos säätyvaltiopäiviltä maailman edistyksellisimpään vaalijärjestelmään vuonna 1906, ja siten eduskuntaan vuonna 1907.
Suomi päätyi ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumousten seurauksena sekä maan omien kansalaisten aktiivisuuden tuloksena itsenäisyysprosessiin, joka johti itsenäisyysjulistukseen 6.12. 1917.
Nyt sadan vuoden jälkeen tarkasteltuna, kehitys on ollut huikea. Määrätietoisesta ja hyvästä valmistautumisesta sekä laajasta kansansivistyksestä huolimatta kehitys ei suinkaan ollut itsestään selvyys. Eurooppalaisittain Suomi oli lähtökohdiltaan vielä viime vuosisadan alussa köyhä maa.
Suomen kansantuote henkeä kohden oli l870-luvulla paljon jäljessä länsieurooppalaista keskitasosta. Sen ajan rikkaimmassa maassa, Englannissa tulotaso oli keskimäärin miltei kolminkertainen Suomeen verrattuna. Ero Ruotsiin oli arviolta neljännes tai ajassa kasvunopeuden huomioon ottaen 30 vuotta (Riitta Hjerppe: Kasvun vuosisata).
Suomalaisten elintaso on nyt parinkymmenen rikkaimman maan joukossa maailmassa. Lähes kaikilla muilla mittareilla alkaen demokratiasta, tasa-arvokysymyksistä, koulutuksesta, aina innovaatiokykyyn ja ympäristökysymysten hoitoon saakka, Suomi kuuluu muiden pohjoismaiden tavoin maailman kärkikymmenikköön, usein ihan terävimpään kärkeen, kun maapallon maita verrataan toisiinsa.
Luettelo on pitkä. Ehkä hauskin vertailu on syytä mainita. Suomi on ollut jo peräkkäisinä vuosina maailman vähiten epäonnistunut maa. Tämä vertailu sopii hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Emme halua tai uskalla epäonnistua, mutta emme myöskään rehentele saavutuksillamme. Löydämme saavutuksistammekin aina jotakin puutetta tai moitittavaa.
Suomen ja suomalaisuuden paras puolestapuhuja, kanadalainen André Noël Chaker kiteytti suomalaisen menestystarinan puhuessaan kansainväliselle yleisölle kolmeen ydintekijään: Openness, Entrepreneuship, Courage.
Suomalainen ei heti ensimmäisenä olisi osannut valita näitä käsitteitä ja arvoja, mutta puhujalla oli hyvät perustelut. Keskeisiksi johtopäätöksiksi hän nosti menestyksen takaajina sosiaalisen liikkuvuuden sekä keskinäisen luottamuksen.
Muutama vuosi sitten selvitettiin sitä, mitä kehitysavun vastaanottajamaat meiltä haluavat – tietysti määrärahojen lisäksi. Yllättäen kehitysmaiden taholta tuli usein toivomus: ”Kertokaa meille, miten Suomi nousi köyhästä maasta menestystarinaksi.” Kysyjät tiesivät, että Suomi oli aikanaan Euroopan köyhä, yhden raaka-aineen, puutavaran, viennistä riippuvainen maa.
Meidän suomalaisten on syytä arvostaa tätä kansallista ihmettä ja kertoa siitä tarvittaessa muillekin. Menestys ei ole kuitenkaan pysyvä etu.
Sen lisäksi, että arvostamme edellisten ja omankin sukupolvemme saavutuksia, tulee pitää huolta siitä, että kaikki nykysuomalaiset voivat pysyä mukana kehityksessä – myös alueellisesti tasapuolisesti. Mikään taho ei ole etuoikeutettu. Vain näin säilyy luottamus eri ihmisryhmien välillä.