Nuoret miettivät uskaltaako tehdä lapsia, minä mietin haluanko elää 90-vuotiaaksi
Olen kolmen pienen lapsen isovanhempi, tuttavallisemmin ”pappa”. Olen ollut lasten elämässä mukana ja läsnä oikeastaan heidän syntymästään lähtien eri tavoin hyvinkin tiiviisti. Tuttipulloiästä lähtien.
Kun minulle sanotaan tyyliin, että ”sinulla palvelu pelaa”, on sen toteamuksen sanoja ymmärtänyt isovanhemmuuden ehkä jotenkin väärin. Minä en ole antanut ”palveluksia” kenellekään.
Olen halunnut olla nimenomaan läsnä lasten elämässä ja tukena ja myös apuna lasten vanhemmille, kun lisäkäsiä tarvitaan. Hoitamiseksi minä en ole koskaan lasten kanssa olemista kokenut. Hoitamista mitä tein työkseni kyllä sairaanhoitajana, kun sitä työtä tein työkseni aikoinaan.
Isovanhemmuus ei minun arvopohjallani ole kuitenkaan hoitamista, mitä tulee omiin lastenlapsiin. Eikä se ole suoritteiden tekemistä. Oleminen pienten lasten kanssa on minulle elämän jakamista ja mukana olemista, tukena olemista. Siinä ei lasketa tunteja.
Elämäntilanteet ovat tietenkin meillä itse kullakin yksilöllisiä, ja se vaikuttaa, kuinka pystyy toimimaan, myös isovanhemmilla. Joskus se voi olla myös tietoisen valinnan tekemistä.
Enkä tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi toimia kuten itse toimin. Minulle ”papan rooli” on sopinut hyvin, ja minulla on aikaa ollut mitä jakaa ja toistaiseksi riittänyt myös voimia.
On erilaisia perheitä ja myös yksinhuoltajaperheitä. On surullista, kun kaikilla perheillä ei välttämättä ole lainkaan sosiaalista verkostoa, ei sukulaisia lähellä eikä välttämättä edes ystäväpiiriä.
Nykypäivän kovat vaatimukset siihen suuntaan, että on ”itse pärjättävä”, ja jos et pärjää, niin olet epäonnistunut. Vaatimukset ovat kovat monella rintamalla, niin työelämässä kuin muutenkin.
Ei ole ihme meidän matala syntyvyytemme. Nuoret pohtivat tarkasti lasten tekoa, uskaltaako jälkipolvea tehdä lainkaan. Jos jäänkin yksin ja apua ei saa?
Viime aikojen poliittiset päätökset leikata sosiaaliturvaa ja vaikkapa sote-järjestöjen rahoitusta ovat sen suuntaisia, etteivät ne ainakaan kannusta. Päinvastoin.
Lähtökohtaisesti me ihmiset haluamme selviytyä, mutta elämässä tapahtuu erilaisia asioita kelle hyvänsä ja milloin hyvänsä, ja hyvinvointiyhteiskunnan tehtävänä on turvata tarvittava rakenteellinen turvaverkosto, ettei kukaan putoa pois kelkasta.
Tämä nykypäivän suuntaus siihen ”pakkopärjäämiseen” on epäinhimillinen. Se näkyy vanhustenhoidossa ja tulee näkymään myös järjestökentällä erilaisten kolmannen sektorin tuottamien palveluiden vähenemisenä, kun sote-järjestöjen valtion rahoitusta merkittävästi leikataan.
Kun nuoret miettivät lastentekoa, niin minä mietin, haluanko elää 90-vuotiaaksi paljon apua tarvitsevaksi yksilöksi. Nyt olen 60-vuotias. Niin kovat ovat linjaukset poliittisella sektorilla. Kylmää on kyyti, ja ei näy loppua sille.
Kari Viholainen
pappa
järjestötoimija
Oulu
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/