Lukijalta: Suomi säästötoimien jälkeen
Itsenäisyyspäivän juhlat ovat juuri päättyneet. Suuri osa suomalaisista kokoontui taas seuraamaan juhlia televisioruuduista, ja pieni osa kutsuttiin juhliin paikan päälle.
Samaan aikaan, kun juhlasalin kristallit loistivat kilpaa hymyilevien juhlavieraiden kanssa, moni suomalainen vanhus jonotti itselleen turvallista hoitopaikkaa. Moni syrjäytynyt yksinäinen tai jopa perheellinen mietti, mistä saisi seuraavan aterian. Tämä on todellisuutta Suomessa vuonna 2025.
Säästötalkoot ovat vieneet meiltä paljon. Hoitohenkilöstöä irtisanotaan, vaikka tiedämme, että vanhusväestön palvelutarve ei antaisi tähän mahdollisuutta ja palvelutarve jopa kasvaa räjähdysmäisesti muutaman vuoden kuluttua.
Rakenteita muutetaan, mutta kuka haluaa jatkossa työskennellä olosuhteissa, joissa työehdot heikkenevät ja arvostus katoaa? On epävarmaa, saammeko näitä hoitajia koskaan takaisin alalle.
Sote-palvelujen rahoitusmalli on kriisissä. Hyvinvointialueilla ei ole verotusoikeutta, ja valtion rahoitus ei riitä kattamaan kasvavia menoja. Palveluja supistetaan, henkilöstöä vähennetään, ja jäljelle jäävät kantavat yhä raskaampaa taakkaa.
Kunnat ja hyvinvointialueet tekevät sopeutustoimia, jotka kohdistuvat erityisesti henkilöstömenoihin ja palveluihin. Tämä heikentää palvelujen saatavuutta ja laatua, erityisesti heikoimmassa asemassa oleville.
Vanhuspalveluissa hoivavaje syvenee. Yhä useampi vanhus jää yksin, kun kotihoidon käynnit lyhenevät ja hoivakodeissa henkilöstömitoitus ei riitä. Moni ei saa päivittäin syödä tarpeeksi, eikä kukaan ehdi pysähtyä kuuntelemaan ikääntyneiden elämäntarinaa. Onko tämä se Suomi, jonka puolesta esi-isämme taistelivat?
Varallisuuserot kasvavat. Varakkain kymmenys omistaa yli puolet kaikesta nettovarallisuudesta, kun taas vähävaraisin 50 prosenttia omistaa vain neljä prosenttia. Asuntojen hinnat laskevat, mutta velat eivät. Yhä useampi putoaa kelkasta, ja yhteiskunnan jakautuminen hyvä- ja huono-osaisiin kiihtyy.
Samaan aikaan juhlasaleissa puhutaan tulevaisuuden mahdollisuuksista, mutta arjessa moni kokee, ettei tulevaisuudella ole enää väliä.
Monet kriisit, kuten pandemia, sota, elinkustannusten nousu, väestörakenteen muutos ovat vieneet uskon yhteiseen ponnisteluun. Yhteiskunta eriytyy, nuorten pahoinvointi kasvaa, ja osa väestöstä kokee jäävänsä ulkopuolelle.
Jääkö jäljelle vain hiljaisuus, kun hoitaja ei ehdi enää pysähtyä vanhuksen vuoteen äärelle? Jääkö vain epävarmuus, kun palvelut supistuvat ja turvaverkot repeilevät? Vai nouseeko kuitenkin toivo? Toivo siitä, että voimme vielä kääntää suunnan, jos uskallamme katsoa todellisuutta silmiin ja tehdä rohkeita päätöksiä.
Itsenäisyyspäivän juhlat ovat ohitse, mutta arki jatkuu. On aika kysyä, kenen Suomea me rakennamme. Onko meillä rohkeutta puolustaa heikoimpia, vai jääkö jäljelle vain juhlasalin kaiku ja tyhjät lupaukset?
Päivi Inberg
puheenjohtaja, Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/