Lukijalta: Sivistyshistoriamme velvoittaa – olisiko aika ottaa uusi rohkea askel?
Pieni Suomi oli maailman huippua PISA:n oppimistulosten mittauksissa kaikilla osa-alueilla 2000, 2003 ja vielä 2006. Sitten alkoi alamäki. En tarkastele tässä juurikaan syitä alamäkeen, vaan keskityn pedagogisiin prosesseihin ja edellytyksiin, jotka saavat aikaan oppimistulokset. Ne ovat myös vastinetta koulutukseen sijoitetuille varoille.
Aleksanteri II:n kansakouluasetus 1866 käynnisti kansamme sivistämisen – samaan aikaan suurten nälkävuosien. Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki sääti yleisen oppivelvollisuuden – pian 1918 kansalaissodan jälkeen. Yliopisto-opiskelu avautui naisille 1901 – juuri ensimmäisen sortokauden aikaan. Sivistyshistoriamme tiikerinloikkia ei tarvitse hävetä.
Peruskoulun toimeenpano alkoi Pohjois-Suomesta 1970. Siirtymä uuteen järjestelmään oli liki valmis 1975. Nyt perusopetuksen koulu on reippaat 50 vuotta. Senkin historia on menestystarina.
Koulutuspolitiikka ei ole koskaan järin innostanut mediaa. Ehkä siksikin, että kehittämisen päälinjoista puolueet ovat olleet jokseenkin yhtä mieltä. Otsikoita ovat nyt hallinneet koulutuksen leikkaukset, ampumatapaukset ja kännyköiden käyttö kouluissa.
Opetuksen laatu ja sen kehittäminen ovat jääneet vähälle julkisuudessa. Mutta pitäisikö olla? Onhan asia kilpailukykymme perusta. Vientituotteemme. Mainosvalttimme. Hyvinvointimme edellytys. Viestittääkö hiljaiselo koetun tärkeyden puutetta? Ei kai! Aiheestahan on nyt tutkimus- ja kokemustietoa enemmän kuin koskaan. Onhan sopiva julkisuus kehittämisen yksi edellytys.
Oppimisen lainalaisuudet eivät ole tietotarjonnan turbulensseissa muuttuneet. Geneettinen perustamme pitää siitä huolen. Oppiminen kartuttaa elinikäistä pääomaa. Sitä omaisuutta ei ruoste raiskaa.
Kaikki kasvattajat ovat jo persoonina osa oppimisympäristöä. Heidän innostuksensa tempaisee kasvatettavat mukaan. Väitteelle ”opettajat tekevät koulun”, on kokemusperäistä – jopa vuosituhantista näyttöä.
Uusavuttomuus kohtaa eniten niitä, joille oppi tarjoillaan liian pureksittuna. Vanha viisaus ”learning by doing”, tekemällä oppiminen, toimii yhä. Oppiminen kiihottuu haasteista. Ikävystyvätkö nopeimmat? Heittävätkö hitaimmat sikseen onnistumisten puuttuessa?
Tutkimustieto vahvistaa, että lasten ja nuorten tulevaisuus luodaan kodeissa. Varhaislapsuuden kielteiset kokemukset nousevat esiin murheellisissa elämäntarinoissa. Kotikasvatuksen todellisuusi on liian monille turvaton. Onnettomien kotiolosuhteiden ja rikollisuuden taustalta löytyy useimmiten alkoholi – lisääntyvästi myös huumeet ja rikollisuuskin.
Valkeakoskellakin hetken asunut, pelätty ammattirikollinen Lauri Johansson kertoo kirjassaan ”Late” isästään, joka joi, pieksi poikaansa ja väitti, ettei poika ole hänen.
Toinen tie avautui kirjailija, taiteen akateemikko Hannu Mäkelälle. Hänen isänsä sanoi pojalleen: ”Sinusta ei koskaan tule kirjailijaa.” Pojastapa tuli, jopa erittäin menestynyt ja palkittu kirjailija.
Valmius nähdä ilmiöt vaikkapa syinä ja seurauksina – syntyy usein vertaisryhmissä, tutkivassa oppimisessa. Asenteet, oppimiseenkin, ovat oppimistuloksia.
Sisäinen halu oppia on oppimisen perusta. Sille edellytyksiä luovat kasvuympäristöjen myönteiset virikkeet. Kohtaamisten lämpö, oppijoiden kunnioitus ja kannustus ovat keskiössä. Ulkoisten palkitsemisten merkitys jää lyhytaikaiseksi.
Ikääntymisen myötä kyky oppia muuttuu ja hidastuu. Aktiviteetit jarruttavat sitä. Kokemus auttaa kuitenkin hahmottamaan nopeasti olennaisen. Victor Hugo sanoittaa sen runossaan näin: ”Olen tulossa viisaammaksi, varovaisemmaksi ja tietoisemmaksi.”
Halua oppia kannattaa ruokkia. Oppimisen oikeatasoisista haasteista ja niistä suoriutumisista nauttivat kaikki. Sosiaalinen hyväksyntä sähköistää. Osallisuus antaa puhtia. Luottamus inspiroi. Kannustus muistetaan pitkään. Sisäinen motivaatio voi käynnistää flow-virtauksen – täydellisen uppoutumisen tekemiseen.
Oppimista sinänsä emme voi havainnoida. Sen tuloksia kyllä. Osa tuloksista jää piiloon siksikin, ettei niitä koskaan mitata. En pitäisi kelpo ohjeena, jos sanotaan: ”Opettele hyvin vain se, mitä mitataan.” Carpe diem, kaikkiin tilaisuuksiin oppia kannattaa tarttua.
Jokainen työtapa, opetusmenetelmä, opetusryhmä ja opettaja tarjoaa jäljittelemättömän oppimisympäristön. Aktivoivat työtavat ovat parhaasta päästä. Tavoitteet, ikäkausi ja opetusryhmien koko ja koostumus ratkaisevat useimmiten parhaat menetelmät.
Vapaammat opiskelumuodot (esim. leirikoulut, projektit) paljastavat yllättäviäkin asioita oppilaista. Miksipä emme vaihtelisi työtapoja, kokeilisi uusia ja ottaisi niitä käyttöön! Niiden prosesseissa oppilaat voivat löytää juuri itselleen innostavan tavan oppia.
Virheistä oppii, sanotaan. Onnistumisen tarkastelua kutsutaan myös itsearvioinniksi. Se kannattaa, kaikessa tekemisessä. Virheiden julkinen ruotiminen lienee kouluhistoriaa. Arkuus käyttää vieraita kieliä keskusteluissa voi olla tätäkin perua.
Kaikkea koulun toimintaa tulisi suunnitella johtotähtenä, miten toiminta edistää lasten ja nuorten oppimista. Se voi tarkoittaa esimerkiksi rehtorin ja opettajien pedagogisia keskusteluja, palautteita opetuksesta ja opettajien aitoa kuuntelemista. Yhteisölliset ja osallistavat prosessit kannustavat itse kunkin parhaimpaansa. Sama logiikka toimii yleensäkin oppimisessa.
Rehtorien yksi merkittävä pedagoginenkin työ on työjärjestys. Onnistuessaan se luo sadoille tuhansille lapsille ja nuorille mielekkään opiskelujatkumon.
Opettajan tavoitetietoisuus on tietoa tavoitteista, ymmärrystä niiden merkityksestä ja halua ohjata omaa ja oppilaiden/opiskelijoiden työtä niiden mukaan.
Selvitin tutkijana 1990-luvulla opettajien tavoitetietoisuutta ja oppimiskäsitystä ennen heidän oppituntiensa havainnointia. Oppimiskäsityksellä tarkoitin tutkimuksessani, miten oppilaat oppivat parhaiten itse kunkin opettajan mielestä. Haastattelutietoni, havaintoni oppitunneilta ja oppilaiden palautteet lomakkeilla tukivat johdonmukaisesti toisiaan.
Johtopäätökseni vahvistivat, että hyvin tavoitetietoiset opettajat opettivat rikkaammin kuin ne, joille sitoutuminen virallisiin tavoitteisiin oli löysempää tai pinnallisempaa. Rikkaus näkyi sekä oppitunneilla että oppilaiden antamissa palautteissa.
Virallisesti opettajien tulee noudattaa opetussuunnitelmaa, mutta pedagogiikkaa sitovia normeja ei juuri ole. Tarkastajia ei enää ole. Rehtorit eivät seuraa opetusta eivätkä liioin vanhemmatkaan.
Luotamme siis opettajiin. Erään pohjalaisen koulun johtokunta määritteli opetustehtävän 1800-luvun lopulla näin: ”Opettaja saa opettaa niin paljon kuin ehtii ja niin hyvin kuin osaa.”
Käsitys työn laadusta on monitahoinen. Sitä on opetuksen laatukin. Tietyt kriteerit täyttyvät hyvässä opetuksessa. Niitä ovat tavoitteisuus, vaativuus, vuorovaikutus, aktiivisuus ja kehittävyys.
Hyvän mittarin/kokeen tulosanalyysit voivat kertoa, että oppilaat muistavat asioita, ymmärtävätkin niitä, mutta eivät juurikaan osaa soveltaa oppimaansa – eivätkä liioin arvioida opittavien asioiden merkityksiä. Olisi selvitettävä, miksi yhdeksässä vuodessa kaikki eivät ole oppineet kunnolla luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa.
Oppimisen edellytysten parantaminen on myös yhteiskuntien asia – meillä eduskunnan päätöksenteosta luokkahuoneiden opiskeluprosesseihin ja kotien vuorovaikutukseen saakka.
Investoinnit, jotka kohdistuvat opettajien perus- ja täydennyskoulutukseen sekä koulujen sisäiseen kehittämiseen, kohottavat nopeimmin kansallista sivistystasoa.
Tarvitsemme huutoja sivistyksen puolesta, tekoja ihmisyyden vahvistamiseen ja huippuosaajat laatimaan ehdotuksen, jossa uuden koulun pedagogiset perusteet yksilöidään ja sen rakenteelliset suuntaviivat hahmotellaan vuosikymmeniksi eteenpäin.
Esko Korkeakoski
KT, PkO, dosentti
Valkeakoski
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/