Lukijalta: Henkivakuutus Neuvostoliiton jälkeen
Erkki Saari kirjoitti (Suomenmaa 10.6.): ”Tänä päivänä eurooppalainen Nato on turvanamme Donald Trumpin poukkoilusta huolimatta.”
Tätä Pohjois-Atlantin liittoa on tarkasteltu kuin uskontona. Uskoa ainakin Ukrainassa on. Melko moni maa on liittynyt Pohjois-Atlantin liittoon, ei saadakseen aseita kuin Suur-Saksan valtakunnasta 1944, vaan siksi, että talouttaan kivuliaasti kuntoon laittamalla ei olisi tarvinnut odottaa kovin pitkään Euroopan unionin jäsenyyttä ja lopuksi sen kovan ytimen jäsenyyttä.
Suomella on moninkertaiset puolustusvelvoitteet liittoutuneena pisimmän Venäjän rajan jäsenvaltiona.
Jos 1950-luvulla riitti, että Lappia puolustetaan melko vähäisin voimin niin kuin talvisodassa, pääosin Lapin rajavartiostolla, ja kun 1960-luvulla Yhdysvallat ja Neuvostoliitto patistivat perustamaan Sodankylään Jääkäriprikaatin, ilmatorjuntarykmentin sekä lennoston, niin se, että Itämeren laivaston lisäksi varaudutaan Petsamottomana maana myös laajoihin toimiin Lapin ja ennen kaikkea Pohjois-Norjan tueksi, edellyttää melkoisia puolustusinvestointeja, mikäli Kuhmon ja Kaakkois-Suomen lisäksi olisi toimittava takaajana maavoiminkin myös Virossa.
Sitten tulee tämä ilmavoimien laatu ja määrä. Määrään ei ole varaa, ja laadussa häiveisyyskin häipyy tutkien kehittyessä. Lopulta huomataan, ettei lentokoneen olemassa oloa voida kätkeä epätarkalta pitkäaaltoiselta tutkalta taivaalle, jolloin herää kysymys siitä, miten laajaan alueilmatorjuntaan yleensäkään on varaa.
Yhdysvallat yrittää saada liittovaltion menot hallintaan. Siksi Euroopan unionissa ja Euroopan talousalueellakin on maksettava enemmän kuin ennen.
Mikäli ei makseta Boeingille, Lockheed-Martinille ja Raytheonille, se edellyttää Euroopan unionin puolustusvälineteollisuuden uudelleen perustamista kolmenkymmenen rauhallisen vuoden jälkeen kylmän diplomatian tarpeisiin.
Kun saamme taata Viron a) itse, b) YK:n 51. artiklalla, c) Lissabonin sopimuksen turvallisuustakuulla ja d) Pohjois-Atlantin liiton 1949 Washingtonin sopimuksen 5. artiklalla, tarvitsemme Ruotsia tueksemme Latviaan ja Norjan Suomen Lappiin.
Jotta Suomi voi antaa Virolle, Suomen on saatava Norjalta Suomen Lappiin ja Ruotsilta Latviaan. Kun talous ei ole kasvanut juuri sitten vuoden 2009, niin alamme olla kohta liian köyhiä eläjiksi.
Kun ydinaseilla ei uhkailla ja kun Yhdistyneistä kansakunnista ei ole ollut väliksi sitten 2003 Persianlahden sodan ja Paavo Lipposen, saa jokainen sotia omia sotiaan kaikessa rauhassa voimiensa mukaan niin kuin 1800-luvulla.
Materiaalitaistelu johtaa keynesiläiseen sotainflaatioon, koska sota on valtiollinen sijoitus ja uhkaa lopulta Euroopan rahaunionia.
Emme ole niin turvassa kuin on haluttu yleisesti uskoa, koska maavoimien tarvitsema suorite on kasvanut niin pohjoisen laivaston suuntaan Lappiin kuin Itämeren laivastonkin suuntaan Viroon. Viro tarvitaan UPM-Kymmenen, Haminan, Kotkan, Loviisan, Porvoon ja Helsinginkin vuoksi.
Suomen ainoa tapa korvata Pohjolan liikenne ja Jäämeren-reitti ovat Ruotsin 14 metriä syvät ro-ro -satamat.
Ellei ole kenttäkelpoisuutta tai sodanajan sijoitusta, kannattaisi alkaa hyvinvointialueilla kunnostaa väestönsuojelua ja pelastustointa, mitä EMU-leikataan paljon. Yleisradiovastaanottimen lisäksi voisi hankkia radioamatöörin pätevyyden ja puhua itse radioonsa omalla radioasemallaan.
Olli-Jukka Paloneva
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/