Kepun puoluekokous – olinhan siellä minäkin!
Muutama viikko sitten herätettiin kysymys paikallisyhdistyksen WhatsApp -ryhmässä: ketkä menisivät edustamaan keskustan ylimääräiseen puoluekokoukseen.
Pysäytin puimurin ja tarkistin kalenterista kyseisen viikonlopun tilanteen ja ilmoitin saman tien alustavan kiinnostukseni asiaan.
Olin lukenut joitakin vuosia sitten erään politiikantoimittajan raportin kepun puoluekokouksen omaleimaisesta tunnelmasta ja oudosta imusta, jota se aiheuttaa puolueeseen kuulumattomaankin.
Sanotaan sen olevan myös maailman toiseksi suurin puoluekokous ja häviävän suosiossa vain niukasti Kiinan kommunistisen puolueen yleiskokoukselle.
Tämä tapahtuma oli nähtävä ainakin kerran eläessään ja pääsisihän samalla vaikuttamaan puoluejohtajan valintaan. Kytkin puimurin leikkuupöydän uudelleen päälle ja jatkoin ajoa.
Koitti suuri päivä. Nousimme ylös ennen viittä ja suuntasimme kohti Kouvolaa anopin tultua kaitsemaan vielä nukkuvia poikia.
Annille oli myös hommattu valtuudet edustaa yhdistystä ja lähdimme kaksistaan. Vaikka Katri Kulmuni oli Annin ehdokas, olimme päättäneet lykätä lopullisen päätöksen vasta kuultuamme ensin molempien puheet ja äänestää samoin, sillä olisi hullua matkustaa autolla tuhat kilometriä ja äänestää toisiamme vastaan.
Matka sujui tyhjällä tiellä kauniissa säässä rivakasti. Elämäjärventiellä hirvisonni seisoi ojassa ja loikki metsään ohi sujahtaessamme.
Kouvolan jäähallille saavuimme ennen puoltapäivää noin tunti ennen kokouksen alkua. Maksulliset parkkipaikat olivat jo täynnä, joten meidät ohjattiin vieressä olleille ilmaisille paikoille.
Hallin ovensuussa meille kiinnitettiin rintaan neliapilapinssit ja Antti Kaikkosen tukijoukot jakoivat maukkaita omenoita.
Pienen jonotuksen jälkeen onnistuimme ilmoittautumaan ja liityimme hallissa parveilevaan ihmismassaan. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Pohjois-Pohjanmaan piirin paikat olivat hallin takaosassa esiintymislavasta katsottuna ja aivan muutaman metrin päässä paikasta, jossa tiedotusvälineet haastattelivat milloin ketäkin politiikan toimijaa.
Katseltuamme kokouspaikkaa ja muutamia tuttavia jututettuamme asetuimme paikoillemme odottamaan alkua.
Puoli yhden maissa halli oli rauhoittunut ja alkoi musiikin säestämä lippumarssi, jonka jälkeen lauloimme Siniristilippumme ja istuimme takasin alas kuuntelemaan puheita. Meidät toivotti puheillaan tervetulleiksi ensin Kymenlaakson piirin puheenjohtaja ja sitten Kouvolan kaupunginjohtaja.
Sitten olikin vuoro kulttuurille, jonka kajautti ilmoille tenori Jyrki Anttila pianolla säestettynä. Varsin hienosti lauloi.
Vihdoin nousi estradille myös väistyvä puheenjohtaja Juha Sipilä. Tämä piti varsin onnistuneen eli sopivasti sekä asiaa, kevennyksiä että tunnetta sisältäneen puheen.
Ajamisesta puutunut takapuoli alkoi jo kaivata liikettä. Edessämme oli kuitenkin kolme sivua kokousagendaa ja ihmettelimme pääsemmekö täältä yöhön mennessä majapaikkaamme. Onneksi Sipilä hoiti vain seremoniallisen avauksen ja kokoukselle valittiin varsinainen kokousammattilainen johtamaan.
Tämä vetikin yllättäen varttitunnissa kokousagendaa kaksi sivua noin vain ja olimme enää yhden kohdan päässä puheenjohtajan valinnasta. Välissä olisi vain yleiskeskustelua ennen asiaan pääsyä. Arvelimme tämän sujuvan myös ripeästi.
Kuinka järkyttävän väärässä olimmekaan.
Jo ennen kuin yleiskeskustelu oli aivan alkanutkaan, alkoi penkeistä kokeneempaa kokousväkeä nousta jaloittelemaan tietäen ilmeisestikin mitä oli tulossa, kuka kahvijonoon, kuka ulos tupakoimaan.
Noudatimme esimerkkiä ja ajattelimme, että ehtisimme hieman saada purtavaa ennen puheiden loppua.
Olisi varmasti syytä olla kuitenkin rivakka, sillä puheenjohtaja oli rajannut puheenvuorot minuutin mittaisiksi.
Puhujapöntöissä, joita oli operaation sujuvuuden varmistamiseksi lavalla kaksi, vieraili pääsääntöisesti eri piirien puheenjohtajia ensin kiittelemässä Sipilää ja sitten kannattamassa argumenteillaan joko Kaikkosta tai Kulmunia.
Lavalle alkoi kuitenkin lappamaan kirjavampaakin kaartia puhujia, joilla aiheet rönsyilivät eri suuntiin. Mihinkähän tämä oli johtamassa, ihmettelimme.
Puheenjohtaja oli muutamia kertoja muistuttanut määräajasta, jonka puitteissa puheenvuoropyynnöt oli jätettävä. Kun tämä aika päättyi, puheenjohtaja kertoi kokousväelle montako puhetta oli vielä pitämättä. Näitä oli silloin luvassa vain 146 kappaletta eli enää kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Hölmistyksestämme selvittyämme meille alkoi hiljalleen valjeta, mistä tässä kaikessa oli todellisuudessa kysymys. Oli kysymys juuri siitä, mitä ympärillämme koko ajan tapahtui. Ihmiset seurustelivat, tapailivat tuttujansa ja solmivat uusia tuttavuuksia.
Taustalla kokouspuhujat seurasivat toisiaan kuin laulajat karaokessa, esiintyjinä niin teinit, aikuiset kuin vanhukset. Kaikilla oli tärkeä asiansa sanottavanaan. Minuutti aikaa puhua suunsa puhtaaksi.
Jopa tuleva puheenjohtajanvaali oli sivuseikka. Puhuminen oli se juttu. Ja kuinka ollakaan olimme mekin pian sulautuneet kokonaisuuteen. Juttelimme niin nykyisten kuin entisten poliitikkojen kanssa kuin vanhojen tuttujen kanssa.
Taustalla puhujapöntöstä kajahti milloin Nälkämaan laulu, poliittinen linjapuhe tai runo. Poliittinen sirkus oli saapunut kaupunkiin.
Poliittinen sirkus oli saapunut kaupunkiin.
Kaksi ja puolituntisen kuluttua kuin siivillä aloimme hivuttautua takasin omille paikoillemme. Viimeinenkin puhe oli pidetty ja kansa rauhoittui istumaan aloilleen.
Puheenjohtaja avasi puolueen puheenjohtajan vaalin antamalla molempien pääehdokkaisen pitää seitsemän minuutin esittelypuheenvuoron. Kaikkonen aloitti. Hän puhui hyvin ja toi pian puheensa pahimpaan kipupisteeseensä eli Nuorisosäätiön vaalirahasotkuun.
Kaikkonen rypi tuomion aiheuttaman tunteiden alhossa niin perusteellisesti, että suoritus nosti palan kurkkuun. Vasta myöhemmin tajusin Kaikkosen täytyneen harjoitella suoritusta katsomalla Studio julmahovin klassikkosketsiä: Roudasta rospuuttoon. Niin hyvä se oli. Mutta alhostaan Kaikkonen nousi kuin Lasse Viren ja vei puheen hienosti loppuun.
Kokousväki antoi hyvät aplodit.
Kulmunin puhe ei ollut varsinaisesti huono sekään, mutta Kaikkosesta hän jäi taakse. Kliseet oli kuultu jo yleiskeskustelussa, mutta Kulmuni onnistui silti tuomaan puheessansa itsensä tykö ja luomaan tunnelmallisia kuvia lapsuudestaan. Ei ollenkaan paha.
Sitten seurasikin heti äänestys ja oli aika päättää suosikkinsa.
Minä olisin ollut valmis laittamaan lappuun Kaikkosen nimen hyvästä puheesta, mutta perhesovun säilyttämiseksi paluumatkalle oli tehtävä poliittisia uhrauksia. Toisaalta taipuminen ei ollut hankalaa.
Takapenkistä oli pystynyt seisomaan nousevien aplodeeraajien määrää vertaamalla päättelemään, että Kulmuni oli voitolla ja paatunut opportunisti osaa hypätä voittajan kelkkaan ajoissa.
Kaikki tiedämme, miten äänestyksessä lopulta kävi. Annoimme voittajalle raikuvat aplodit ja kuuntelimme vielä kiitospuheet.
Koska kokous oli jo loppusuoralla ja halusimme ehtiä ajoissa majapaikkaamme Mikkeliin, päätimme karata kesken kaiken ennen kunnon tungoksen alkamista. Pääasia oli kuitenkin nyt hoidettu.
Ajellessamme Mikkeliin en voinut olla mielessäni palaamatta kokouksen yleiskeskustelun aikana vallinneeseen tunnelmaan ja kaiken näkemäni merkitykseen.
Olen toki tiennyt, että keskustan historia kumpuaa maaseudun sivistysliikkeestä, mutta en ollut syvällisesti ymmärtänyt, miten nuorisoseuramies Santeri Alkion kädenjälki näkyi siinä miten yleiskeskustelu muistutti nuoriseuran teatteriesityksiä.
Kaikki halukkaat pääsivät esiintymään ja tekemään kenties poliittisen debyyttinsä suuremmilla areenoilla.
Olipa esiintyminen millainen tahansa suhtautui yleisö siihen lempeän suvaitsevasti ja hyväntahtoisesti. Käsitin, että suvaitsevaisuus oli liikkeen sisään kirjoitettu koodi, joka ehkäisisi sen mitä rasistit tekivät persuille, brexiteerit brittien konservatiiveille ja Trumpin kannattajat Amerikan Republikaaneille.
Kepua ei noin vain voi vallata sisältä, jos arvoissa on vikaa.
Yleiskeskustelu toimi harjoitteluareenana mihin tahansa muuhun puhetilaisuuteen ja ilmensi liikkeen kehityskeskeisyyttä, mikä myös toistui useissa puheissa.
Jos poliittisen liikkeen idea on muuntuminen ajassa, ei sille helposti käy, kuten yhden asian liikkeille. Käsitin myös sen, miten kepu on onnistunut luomaan nahkansa uudelleen, vaikka sille on povattu loppua jo 60-luvulta.
Tulin siihen päätelmään, että liikkeellä oli lujemmat ja aikaa kestävämmät arvot kuin olin tiennytkään.
Uskon kepun puoluekokousten jatkuvan vielä pitkään sen jälkeenkin, kun kiinalaiset ovat vihdoin heittäneet kommunistidiktaattorit sivuun ja luopuneet omasta kokousperinteestään.
Meillä voisi olla tilalle selkeästi hauskempi kokousmalli tarjolla.
Markus Ahokangas