Jakoaika, aikajako
Kautta aikojen agraariyhteiskunnassa on ollut välttämätöntä hallita ja suunnitella ajan käyttö. Ensin on huomioitava se ajankohta, jossa sillä hetkellä mennään siis onko syksy, talvi, kevät vai kesä. Tehtävien ennakointi ja lopputuloksen aavistukset ovat kuitenkin paljolti luonnonilmiöiden suotuisuuden tai arvaamattomuuden varassa.
Suomalaisen kansanperinteen mukaan lähestymme niin kutsuttua jakoaikaa. Pyhäinmiestenpäivästä se alkaa ja kestää kaksitoista päivää. Tämä aika on tietynlaista väliaikaa sadonkorjuusta talven kylmyyteen ja pimeyteen laskeutumista. Jakoaikana ei saanut tiettyjä töitä tehdä, kuten eläinten teurastusta, rakennushirsien kaatamista tai loukuttaa pellavia.
Sen sijaan silloin oli suotavan oivallista aikaa nuotan ja verkkojen kutominen sekä hankkia erilaiset vitsakset pyydyksiä varten. Voi kuvitella, että tuollainen pieni puhdetyö oli tietynlaista levähdyksenomaista taukoa, kun takana olivat monet rankat sadonkorjuurupeamat.
Nykyäänkin vuodenaikojen vaihteissa tuntuvat tietyt vitsaukset kuten flunssat levitä, niin myös jakoaikana kaikki taudit alkavat ja tarttuvat helposti. Jakoaika on kekrin aikaa, satovuoden loppumisen, luopumisen aikaa ja sen voi havaita, kun katsoo ikkunasta maalaismaisemaa lokakuun hämärtyvässä illassa.
Kekri on muuttunut bisnesmaailman myötä halloweeniksi, kummitusten ja kurpitsojen sekä kaikenlaisten, toivottavasti vain hyväntahtoisten hirviöiden, karnevaaliksi. Tosin nykyversiokin jakaa karkkeja ja kepposia, mutta perinteisen kekrin viettoon kuului pitopöytä talon työväelle ja niin kutsutuille alustalaisille.
Entisaikojen kovat ja niukatkin ajat selvittiin suunnittelemalla ja jakamalla aika tavoilla, jotka rytmittyivät selvästi työ- ja lepohetkiin tai rankempiin ja kevyempiin tehtäviin. Jaksaminen on loppujen lopuksi siitä kiinni, miten jaamme aikamme. Aika on rajallista, mutta osaammeko rajata aikamme siten, että on riittävästi aikaa todellisiin lepohetkiin.
Aune Linnimäki, taidehistorioitsija
Rantasalmi