Suomen vastuunkannoilla on rajansa

Koko maailma on kriisissä. Itse pandemian, mutta myös kriisin valtavien taloudellisten ongelmien voittamiseksi tehdään nyt kaikkialla ennennäkemättömän paljon.

Pyörien täysi pysähtyminen yritetään estää ja ihmisten aineellinen selviytyminen turvata. Keskuspankit ovat työntäneet lainarahaa vähittäispankkien kautta elinkeinoelämälle tuhansia miljardeja euroja.

Yksittäisten valtioiden yhteenlasketut tukitoimet, lainat ja suorat tuet, ovat nekin tuhansia miljardeja euroja. Koko maailma velkaantuu. Mutta kuka maksaa velan takaisin? Vai maksaako kukaan?

Koronan vuoksi Euroopan keskuspankin (EKP) osuus tästä raharunsaudesta on jo lähes tuhat miljardia euroa.

Ennen koronaa EKP pläjäytti ostamilla velkakirjoilla muutamassa vuodessa markkinoille jo noin 2500 miljardia euroa. Näillä tuoreilla tuhansilla miljardeilla pankkien toivotaan nyt luotottavan yrityksiä ja valtioiden takaavan tällaista velkaa. On vahvojen valtioiden aika.

Suomessa valtion noin 12 miljardin takauslupaukset ja lähes kahden miljardin erimuotoiset suorat tuet ovat linjassa useimpien veroistemme eurooppalaisten maiden kanssa. Suomen julkinen velka kasvaa runsaat 20 miljardia noin 130 miljardiin euroon.

Monet kysyvät jo, onko Suomella velkarahalla varaa näin mittaviin valtion väliintuloihin?

On, koska hinta kymmenien tuhansien yritysten kaatumisesta, työttömyydestä – sanalla sanoen koko yhteiskunnan romahtamisesta – olisi suurempi kuin suurikin rahallinen apu vaikeimman yli.

Onko Suomella velkarahalla varaa näin mittaviin valtion väliintuloihin?

Monet sanovat myös, että ”nyt ei pidä tehdä 1990-luvun alun virheitä”.

Tämä mantra antaa ymmärtää, että 1990-luvun alun kriisin anatomia ja silloiset mahdollisuudet rahoittaa kriisin ongelmia olisivat olleet samanlaiset kuin nyt vuonna 2020. Mantra ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa.

1980-1990-luvun kriisin tausta oli yhtäältä Suomen 1980-luvun holtittomassa rahapolitiikassa. Rahapolitiikka vapautettiin 1980-luvun lopussa ensin yritysluottojen, sitten yksityisluottojen osalta. Rahaa jaettiin ja sitä myös otettiin. Hinnat nousivat ja kilpailukyky menetettiin. Venäjä kaatui talousmahtina ja lama oli valmis.

Toisin kuin nyt, syvän talouskuopan rahoittamiseen ei silloin ollut mahdollisuuksia. Rahahanat menivät kiinni. Monesta asiasta oli pakko leikata, vaikka Viinasen sakset olivat turhankin terävät.

Kun sisäiseen devalvaatioon ei ollut mahdollisuuksia, Suomi joutui aitoon devalvaatioon. Siitä syntyi rumaa jälkeä.

Nyt Suomen valtio saa rahaa käytännössä nollakorolla. Sitä otetaan ja jaetaan. Koskaan ennen ministereillä ei ole ollut niin paljon jaettavaa kuin nyt.

Suomen velkasuhde (velka/bkt) on noin 60 prosenttia, euro-EU:ssa noin 80 prosenttia ja esimerkiksi Italiassa ennen koronaa 135 prosenttia – Kreikasta puhumattakaan. Suomessa velkasuhteen heikentyminen 10 prosentilla tarkoittaa noin 25 miljardin euron lisävelkaa julkiseen talouteen.

Siinä missä valtio jakaa nyt miljardeja euroja tarpeeseen, sillä on jatkossa ylivoimaisesti suurempi rauhanaikainen urakka kuin kenellään koskaan ennen nousta velkataakan alta.

Jos koronan pilvet ovat tummia vielä puolen vuoden ajan, edessä oleva on paljon pahempi tilanne kuin 1990-luvun alussa. Talouden nousun tikkaille on vaikea päästä ennätyksellinen velka- ja takausvastuiden taakka selässä.

Suomen tarvitsemien koronamiljardien lisäksi meiltä vaaditaan mukaan myös EU:n yhteisiin koronatalkoisiin, valtaviin sellaisiin, koronan kovimmin kohtelemien EU-maiden auttamiseksi.

Tämä on Suomelle vaikea rasti. On näet niin, että finanssikriisin jäljiltä vastuumme ovat jo valmiiksi suuret. Eikä korona paranna meille velkavastuussa olevien euromaiden mahdollisuuksia maksaa sitoumuksiaan.

Muistettakoon, että edellisessä finanssikriisissä takaamamme vastuut ovat yli 18 miljardia euroa ja saatavamme suorana rahana myöntämistämme lainoista yli 3 miljardia euroa. Tähän pitää lisätään pitkälti yli 100 miljardin euron valtionvelka. Samoin Suomen valtion omat muut takausvastuut, jotka ovat lajissaan EU:n ylivoimaisesti suurimmat eli 60 miljardia euroa sekä kuntien noin 18 miljardia euroa.

Tämä ynnäten pitäisi olla selvää, ettei meillä ole juurikaan mahdollisuuksia uusiin EU-vastuisiin.

EU:n toimielimissä, sekä ministerineuvostossa että Euroopan parlamentissa, muhii nyt kuitenkin ensi vaiheen koronapaketti, joka on ainakin 500 miljardia euroa ja jatkossa lisää.

Nyt synnytystuskia kokevan tukipaketin sisällöksi on erilaisia vaihtoehtoja. Yksi niistä on tuon finanssikriisin aikana perustetun ja Suomenkin takaaman/rahoittaman EVM:n (Euroopan vakausmekanismin) 500 miljardin euron nyörien osittainen avaaminen, toinen EIB:n (Euroopan Investointiopankki) luottoresurssien lisääminen unionin takauksin.

EU:n komission uusin esitys on 100 miljardin euron niin sanotun SURE-instrumentin (työttömyydestä kärsivien tuki) perustaminen. Sillä unioni auttaisi niitä jäsenmaita, jotka joutuvat äkillisen ja suuren työttömyyden kohteeksi.

Ja tässäkin tarjolla on meille uudet 0,5 miljardin takausvastuut, jotka voisivat nousta 25 miljardiin, jos muut eivät pystykään aikanaan takaisinmaksuun. Esitys loukkaa tuossa muodossa Suomen budjetti-suvereniteettiä.

Vaikeuskertoimiltaan omaa luokkaansa on kuitenkin yhdeksän eteläisen EU-maan ehdotus yhteisistä euro-/korona-/elvytysbondeista eli EU:n yhteisvastuullisista velkakirjoista. Yhdeksikön tueksi ovat nyttemmin tulleet monet muutkin maat.

Yhdeksikkö pyrkii koronan turvin nostamaan uudelleen esille komission ex-puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin työryhmän jo kertaalleen torjutun esityksen. Saksan, Hollannin, Itävallan ja Suomen toimesta esitys on tyrmätty EU:n ministerineuvostossa.

Ymmärrän hyvin, että jonkinlaista solidaarisuutta tarvitaan niitä maita kohtaan, jotka ovat kaikista tukalimmassa tilanteessa. Edellä osoittamani lukemat koronaa edeltävistä Suomen veloista ja vastuista todistavat, että helppoa ei tule olemaan Suomellakaan.

En siis missään oloissa kannata yhteisiä velkoja, bondeja. En liioin koko EVM:n avaamista ilman ehtoja muutaman euromaan käyttöön.

Kysymykseen ei voi mielestäni Suoman kannalta tulla esitetyssä muodossa liioin sanottu SURE, jonka maksajaksi joutuisivat ne, joilla aikanaan rahaa on, jopa yksikin maa.

Se, mihin mittaan Suomi voi olla yhteisvastuullisissa toimissa mukana, sen pitää perustua yhteisiin monivuotisiin rahoituskehyksiin (MFF) ja niiden sisällä ja sen vakuuksilla rahoitettavaan toimintaan.

Tälle pidättyvyydelle antaa lisäperusteita edessä olevat vaikeudet päästä kiinni talouden nousuun ja valtavat ongelmat selviytyä valtavista veloista ja vastuista.

Nousussa ongelmamme on taloutemme rakenne, investointihyödykevaltaisuus. Koronan jäljiltä tyhjää kapasiteettia on maailma pullollaan ja sanottujen tuotteiden kysyntä lähtee liikkeelle viiveellä.

Kysynnän sitten kasvaessa kilpailijoillamme, erityisesti Ruotsilla, on oma valuutta, joka joustaa. Me olemme, jos olemme, eurossa!