Suomen aluekehitykseen uusi suunta!
Vielä runsas vuosikymmen sitten alueellisten ongelmien tärkeänä mittarina pidettiin korkeaa työttömyyttä.
Sen katsottiin – työttömälle aiheuttamiensa ongelmien ohella – ennustavan paikkakunnalle heikkoja näkymiä.
Monien tällaisten alueiden työttömyys on nyt vaihtunut alueen väestökatoon ja ennen muuta väestörakenteen vinoutumiseen. Kehityssuunta toki oli nähtävissä jo aikoja sitten.
Väestön muutto ikääntyviltä alueilta on ollut kuitenkin ennustettua nopeampaa.
Imu keskuksiin kasvaa taloudellisesti parempina aikoina. Lähtijöitä ovat työkykyiset ja lähtemään pystyvät työttömät, mutta monesti myös kotiseutunsa näivettymistä pelkäävät työssä olevat lähtevät. Monissa aiemmin työttömyyskunnissa on nyt työvoimapula useilla toimialoilla. Mutta menestyksestä se ei kerro. Menetyksistä kylläkin.
Jo kymmenen vuoden kuluttua Suomessa on kokonaisia seutukuntia ja kymmeniä kuntia, joiden taloudellinen huoltosuhde on yli sata. Eli eläkeikäisten ja alle 16-vuotiaiden sekä työttömien osuus on rutkasti suurempi kuin työikäisten määrä. Tilanne on muuttumassa yksityisten ihmisten palveluiden, heidän omaisuuden arvon romahduksen ja alueen luonnonvarojen hyödyntämisen kannalta täysin kestämättömäksi.
Samaan aikaan maamme nuorekkaimmissa kunnissa on noin lähes kolme työntekijää työmarkkinoiden ulkopuolella olevaa kohti. Se toki on hyvä, mutta kustannukset väestörakenteen maailmanennätyksestä ovat ensin yksilöille ja myöhemmin koko yhteiskunnalle suuret.
Niinpä suoranainen romahdus odottaa lähes sataa kuntaa ja vähintään kovat ajat toista noin sadan kunnan ryhmää, ellei toimita ja pian. Osa kunnista ja seuduista on löytänyt elinvoimansa tukipilarin, suhteellisen kilpailukykynsä alueen. Näitä, useimmiten seutukeskuksia, olisi nyt tuettava.
Vaikeammassa asemassa ovat ne alueet, joilla sekä markkinavoimat että valtio nujertavat alueellista kehitysvoimaa.
Valtion runsaan 57 miljardin euron vuosibudjeteissa on monia miljardeja alueellisesti selvästi kohdennettua rahaa. Ne määrärahat, jotka kasvavat ja synnyttävät uusia työpaikkoja ja uutta menestystä, suuntautuvat useimmiten muutamaan suureen keskukseen. Esimerkkinä koulutuksen, tutkimuksen, innovaatioiden ja kalleimman infrastruktuurin rahoitus.
Sama koskee julkista rakentamista ja asumisen julkista tukea. Raha kulkee keskuksiin. Yksityisestä rahasta nyt puhumattakaan. Viimeksi Ilmarinen houkutteli Optio-lehdessä julkaisemallaan mainoksella yrityksiä sijoittumaan keskelle Helsinkiä.
Suuri osa Suomea elää vastaavasti sellaisen julkisen rahoituksen piirissä, joka supistuu kaiken aikaa. Vain kuntien valtionosuuden ovat kasvaneet, mutta nekin euromääräisesti vain joissakin kunnissa. Kansallinen aluepolitiikka on lopetettu kokonaan. EU:sta saatava 170 miljoonaa euroa vuodessa ja sen vaatima kansallinen raha on määrältään tarpeeseen nähden mitätön. Samaan aikaan Suomi maksaa EU:n aluepolitiikasta yli 600 miljoonaa euroa vuodessa.
Suomen on palattava koko Suomen politiikkaan ja tielle, jolla EU nyt pyrkii auttamaan niitä, jotka ilmastokysymyksen vuoksi ovat pahimmassa pinteessä. EU laittaa noin 100 miljardia euroa siirtymän tukemiseen, jolla fossiiliset ajetaan vähiin ja jatkossa nollille.
Kun julkisen toimijan ratkaisuilla alue menettää, sitä ollaan EU:n toimesta rahoittamassa ja paljon. Kaiken lisäksi, EU edellyttää, että valtiot tukevat heikompia tai muutoin erityisen kehittämisen tarpeessa olevia alueitaan horisontaalisin toimenpitein.
Eli, ei riitä, että vain jollakin alueministeriöillä on vastuu alueiden menestyksestä. Kaikilla julkisen hallinnon aloilla pitää olla tuo vastuu omien perustehtäviensä ohessa. Tähän suuntaan pitäisi myös Suomen kulkea.
Kirjoittaja on keskustalainen Euroopan parlamentin jäsen