Saksan kelkassa mennään!
Maastrichtin huippukokous vuonna 1992 oli iso merkkipaalu EU:n uudistamisen tiellä. Jäsenmaiden johtajat sopivat silloin muun ohessa Euroopan talous- ja rahaliiton, yhteisen keskuspankin ja valuutan, euron, perustamisesta.
Euro aloitti tilivaluuttana vuonna 1999 ja euromaiden rahapolitiikka siirtyi samasta vuodesta lähtien Euroopan keskuspankin, EKP:n, käsiin. Rahapolitiikan toimeenpano jäi kansallisille keskuspankeille, talous- ja finanssipolitiikka jäsenmaiden vastuulle.
Alusta alkaen oli selvää, että toisin kuin olisi pitänyt, valuuttaunioniin liittyvät maat eivät muodostaneet optimaalista aluetta yhteiselle valuutalle. Erot maiden talouksien rakenteessa, kilpailukyvyssä, työmarkkinoilla, jopa mentaliteetissa, olivat ja ovat hyvin suuret.
Syntynyt makrotalouden malli, jossa rahapolitiikka on yhteistä, mutta talous- ja finanssipolitiikka erillistä, oli alusta lähtien vaikea. Talouksia voidaan ”lähentää” politiikkatoimin, sanoivat monet. Jokaisen mukaan liittyneen piti kuitenkin vastata omista veloistaan ja julkisesta taloudestaan.
Jonkinlaisen talous- ja finanssipoliittisen koordinaation varmistamiseksi päätettiin niin sanotusta vakaus- ja kasvusopimuksesta. Luupin alle otettiin muun muassa julkisen velan määrä suhteessa kansantuotteeseen (velkasuhde). Se ei saanut ylittää yhdessäkään jäsenmaassa 60 prosenttia. Myös budjettialijäämää ja niin sanottua rakenteellista alijäämää alettiin syynätä.
60 prosentin rajan ensimmäisiä rikkojia olivat jo kohta 2000-luvun alussa Ranska ja Saksa. Monet muut tulivat sitten perässä. Finanssikriisin seurauksena vuosina 2008-2010 rikkojien rivit kasvoivat.
Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa euromaiden yhteinen velkasuhde on ollut alimmillaan yli 84 prosenttia. Juuri ennen koronaa kärkipaikkaa piti Kreikka 178 prosentilla. Korkealla oli Italiakin, 134,8 prosenttia. Suomi alitti vaaditun 60 prosentin rajan.
Koronan jäljiltä koko euroalueen velkasuhde ylittää reippaasti 100 prosenttia, vaikeimmissa tapauksissa 200 prosenttia. Ja tämä ei ole Japanin tapaan velkaa maiden oman maan kansalaisille, vaan ”rajanylivelkaa”.
Keskeisiä Emu-kriteereitä ei ole siis aiottukaan noudattaa. Eikä aiota jatkossakaan. Eivätkä euromaiden taloudet ole juuri ”lähentyneet”.
Jäsenmaiden talouspolitiikan koordinoimiseksi otettiin sittemmin käyttöön myös erityinen ”eurooppalainen ohjausjakso”.
Kaikkien maiden tuli menettelyssä esitellä politiikka-aikeensa komissiolle, jonka piti puolestaan piiskata jäsenmaiden taloudet oikealle uralle. Tämäkään ei ole käytännössä onnistunut. Se näkyy niin maiden julkisen talouden ja vaihtotaseen alijäämä- ja ylijäämä-lukemissa.
Tilastot osoittavat, että ainoana euromaana Saksa on ollut kaiken aikaa ylijäämätalous, vaihtotaseen osalta jatkuvasti 6-9 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Monien heikkojen euromaiden ”ansiosta” euron kurssi on ollut Saksan viennille edullinen. Saksa on katsonut kaiken aikaa sormiensa lävitse, kun muut euromaat ovat ostaneet etenkin juuri Saksan tuotteita. Samalla ne ovat rikkoneet Emu-kriteereitä ja velkaantuneet. Niinpä Saksaa lukuun ottamatta kaikki muut euromaat ovat olleet koko tai lähes koko vuosikymmenen alijäämätalouksia.
Arvioni on, että edellä sanottu oli ainakin osaksi taustalla siinä, että Saksa käänsi kesällä kelkkaansa 180 astetta EU:n avustusmuotoisen elvytyspaketin suhteen. Se katsoi, että ilman massiivista lahja-apua etenkin Italian talous likipitäen kaatuisi ja samalla euro vähintään horjuisi, kenties kaatuisi. Näin tehden Saksa veti neljä niskoittelevaa euromaata ja Suomen mukaan paketin maksumiehiksi ja no bail out-säännön rikkojiksi.
Samainen Saksa hoiti niin sanotun kompromissin EU:n ja Unkarin ja Puolan väliseen kiistaan oikeusvaltiosta. Saksa tarjosi kasvojenpesuveden näille maille. Saksalaiset yritykset muodostavat suurimman investoijaryppään niin Unkarissa kuin Puolassa.