EU:n aluevarat käytettävä vähiten kehittyneillä alueilla
EU:n monivuotisten rahoituskehysten ja vuosibudjettien toinen suurista menoeristä on jäsenmaille kohdennettava aluepoliittinen tuki eli koheesiorahoitus. Se on kolmannes EU:n menoista. Likimain saman summan EU käyttää yhteisen maatalouspolitiikan tukeen.
Vuonna 2021 alkaneella seitsemän vuoden ohjelmakaudella koheesiorahoituksen suuruus on noin 370 miljardia euroa.
Tätäkin suurempi aluemerkitys on EU:n vuonna 2021 päättämällä elvytyspaketilla. Sen suuruus on 750 miljardia euroa.
Lisäksi alueperusteet ohjaavat myös REACT-EU:n 47,5 miljardin euron, JTF:n eli oikeudenmukaisensiirtymän rahaston 45 miljardin euron, REPowerEU:n 20 miljardin euron sekä sosiaalisen ilmastorahaston 87 miljardin euron käyttöä.
Kaikkien näiden tuki-instrumenttien raha suuntautuu saman kaavan mukaan. Suurimpia saajia ovat itäisen ja osin eteläisen EU:n maat.
EU:n pyrkimyksenä on jäsenmaiden välisten, mutta myös jäsenmaiden sisäisten, kehityserojen tasaaminen. Jos tuella olisi saavutettu se, mihin sillä pyritään, niin asia on kunnossa. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.
EU mittaa alueellista kehitystä, sekä jäsenmaiden että niiden NUTS-3-alueiden kehitystä, ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella, BKT:lla.
Tilastot osoittavat, että jäsenmaiden väliset erot ovat supistuneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta useiden suuria koheesiotukia saavien maiden sisäiset erot ovat kasvaneet.
Esimerkiksi sopivat muun muassa Bulgaria, Tsekki ja Puola. Näiden maiden pääkaupunkiseutujen ja köyhimpien seutujen aluekansantuotteet (alue-BKT) olivat vuonna 2021 EU:n keskiarvoon verrattuna seuraavat: Koko Bulgaria 57 %, Sofia 124 %. Vastaavasti maan vähiten kehittyneet alueet Silistra 26 % ja Sliven 27 %.
Tšekin lukemat olivat: Koko maa 92 %, Praha 203 %, Karlovarský kraj 54 %. Puolassa koko maa oli 77 %, Varsova 166 %, Elci 43 % ja Krosnieski 43 %.
Suomen BKT oli 112 % EU:n keskiarvosta, Helsinki-Uudenmaan alueella 143 % , Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 88 %.
Suomessakin alue-erot ovat selvät, mutta kuitenkin paljon pienemmät kuin Itä-Euroopassa.
Verrattuna vuosikymmen aikaisempiin lukemiin, pääkaupunkien alue-BKT-lukemat ovat lähteneet lentoon. Nelin- jopa viisinkertaiset alue-BKT-erot maan sisällä, kertoo siitä, että aluerahan tarkoitus ei ole täyttynyt.
Pahimmillaan heikoimpien alueiden nimellinen alue-BKT on jopa laskenut. Suomessakin alue-erot ovat selvät, mutta kuitenkin paljon pienemmät kuin Itä-Euroopassa.
Käsitykseni on, että pääsyy tapahtuneeseen on siinä, että kyseessä olevat maat käyttävät saamansa runsaat koheesiovarat suurten keskustensa kehitystä tukevalla tavalla.
Niistä monien alue-BKT ylittää jo muun muassa Helsingin seudun vastaavan. Syrjäiset ja vähemmän kehittyneet alueet eivät saa sitä, mitä pitäisi.
Kun EU sitten taas tekee uusia seitsemän vuoden mittaisia ohjelmia ja rahoitussuunnitelmia, heikon kehityksen alueet nostetaan näiden maiden toimesta korkeiden aluetukien saamisen perusteeksi. Näin ei voi jatkua.
Suomen rooli EU:n varsinaisessa aluepolitiikassa on karkeasti seuraava: Kun maksamme sen menoista kolme, saamme aluetukena takaisin yhden.
Eli maksamme noin 700 miljoonaa euroa vuodessa ja saamme takaisin vähän yli 200 miljoonaa euroa.
Suomella pitää olla oikeus vaatia muutosta EU:n koheesiopolitiikkaan, joksi aluepolitiikkaa nykyisin EU:ssa kutsutaan.