Armoa
Unohdin blogivuoroni. Ystävällinen verkkotoimittaja oli soittanut ja laittanut tekstiviestiä sekä sähköpostia antamiini osoitteisiin.
Puhelinnumero oli väärä ja sähköposti temppuili ladaten viestin vasta, kun hain sitä suurennuslasilla.
Muutama vuosi sitten olisin kokenut kamalaa syyllisyyttä pettymyksen tuottamisesta ja ehkä kiukustunutkin itselleni. Tänään minua nauratti.
Otin koneen vierelle ja aloin kirjoittamaan. Kirjoitan sinulle, itsellesi armoton.
Poliittisessa ja järjestöllisessä toiminnassa olen oppinut ajattelemaan itseäni palvelijana.
Mitä minä voisin tehdä kotikuntani hyväksi, mitä minä voisin tehdä maani hyväksi? Mitä voisin tehdä, jotta toiset tuntisivat itsensä tervetulleiksi, ettei ensikertalaisen kynnys kävisi liian korkeaksi.
Kuinka sanoittaisin asiat ympärillä niin että kokematon ymmärtäisi ja malttamatonkin oppisi rytmin.
Olemalla armollinen. Muistaa, että niin ne toisetkin pyrkivät tekemään parhaansa. Jokin heidän rinnassaan palaa ja saa antamaan aikaansa aatteelle, ihmisille, arvoille.
Kantamaan vastuuta tulevaisuuden maailmasta ja tekemään mahdollisimman hyviä päätöksiä.
Omasta elämänkokemuksestaan ja ajatuksestaan käsin.
Välttämällä viisastelua. Luotan siihen, että kyvykkyyttä on enemmän kuin äkkiä näyttää, emme vain toimi samassa rytmissä.
Keskustellessa ajatus jalostuu eikä sitä ikinä saa välttää, keskustelua taikka kehitystä.
Kokeneemman ei kannata kertoa kantojaan liian nopeaan, aremman se saa helposti sulkeutumaan ja punnitsemaan itseään varsin ankarasti.
Politiikassa ja järjestötoiminnassa on helppo syyllistyä arvosteluun. Vastuunkantajat järjestöissä ovat usein harvassa ja tehtävät kasaantuvat.
Sen sijaan että aina uudelleen jaksaisi innostua ja innostaa saattaa kokea marttyyriutta.
Ajatella: ”Viimeksikin tämä jäi harteilleni, joten helpompi tehdä itse kuin edes yrittää jakaa vastuuta”.
Järjestän siis tapahtuman, joka näyttää minulta on toiminut aina ennenkin ja jälkeenpäin ihmettelen, kun paikalla on samat kasvot kuin ennenkin, paitsi ne, jotka eivät enää paikalle kykene.
Näyttämällä esimerkkiä, tekemällä yhdessä. Opettaessani lapselle leipomista mietin usein, kuinka olisin ollut valmis jo aika päivää sitten kun olisin vain tehnyt itse.
Oion mutkissa ja ihmettelen, kun hän vielä viikonkaan päästä ei osaa itse leipoa niitä suklaamuffinsseja, jotka yhdessä teimme. Vai teimmekö?
Olinko se vain minä, joka muutuin palvelevasta pomottavaksi, kiireiseksi ja unohdin matkan tekemisen tärkeyden.
Olla armollinen itselle, tälle kymmenen minuutin blogille, ja muille.
Editoin eilen ystäväni mielipidekirjoitusta iltapuhteina sohvalla makoillen, lapseni päätä silittäen.
Laitoin hänelle viestiä ja kyselin, kuinka näkee muokkaukseni, vieläkö hänen oma äänensä kuuluu.
On suunnaton lahja ja palkkio olla luotettu ja tärkeä. On suunnaton vastuu olla luottamuksen arvoinen siten, että kasvutuki mahdollistuu, eikä toinen hetkeäkään epäile, ettei itse kykenisi.
Minua hymyilytti, kun hän aamulla ilmoitti laittaneensa tekstin paikallislehteen muokattuaan sitä vielä itse. Tehtävä suoritettu.
