Kekkosen ja Tannerin takki

Lasse Lehtinen on kirjoittanut paljon kahdesta kansallisesta merkkimiehestä, Urho Kekkosesta ja Väinö Tannerista.

Edelliseen hän purkaa ehtymätöntä kaunaansa, jälkimmäisestä tekee suurista suurinta.  Lehtiselle Kekkonen oli kiero opportunisti, Tanner ryhdikäs isänmaanystävä.

Tannerin takki ei kääntynyt, toisin kuin Kekkosen.

Toinen maailmansota jakoi molempien elämäntyön kahteen osaan. Henkilökohtaisetkin suhteet rikkoontuivat, kun vain toinen veti ajan vaatimat johtopäätökset. Siihen saakka meni hyvin.

Tannerin ja Kekkosen urat kohtasivat 30-luvun taitteessa. Fasismin vastustaminen yhdisti. Mielet kypsyivät punamultayhteistyölle.

Cajanderin hallituksessa yhteistyö sujui. Kekkosen hätäisesti puuhaamaa IKL:n lakkautushanketta Tanner tuki vahvasti. Kun se raastuvanoikeudessa kaatui, kiukkuinen Tanner vaati ”oikeuslaitoksen tuuletusta”.

Ulkopolitiikassakin oltiin samaa mieltä syksyyn 1939 saakka. Tanner oli valmis joustamaan, Kekkonen ei. Talvisodan hallituksessa Tanner oli toiseksi tärkein, Kekkonen ulkopuolella. Tanner äänesti rauhanehtojen puolesta, Kekkonen vastaan.

Jatkosotaan molemmat menivät hyvitystä hakemaan ja voittoon uskoen. Hitleriä molemmat inhosivat, mutta ehtivät varautua pärjäämään myös natsien johtamassa Euroopassa.

Usko haihtui samoihin aikoihin. Kansanedustaja Kekkonen siirtyi rauhanoppositioon, ministeri Tanner jatkoi katkeraan loppuun.

Välirauhan ehtoihin kuului henkinenkin täyskäännös. Ryssävihan oli vaihduttava ystävyydeksi, ainakin sanoissa. Kekkoselle se kävi, Tannerille ei.
Stalin tarvitsi muutosta personoimaan porvareita ja demareita. Mannerheim oli armeijan lojaalisuuden tae, Paasikivi myöntyvyysmies jo tsaarin ajalla.

Takkinsa kääntänyt Kekkonenkin kelpasi.

Tanner ei kelvannut, jo vuonna 1918 tekemiensä syntien tähden. Hän oli tuominnut punakapinan ja opastanut työväenliikkeen parlamentarismin tielle eli oli marxilaisittain luokkapetturi. Kekkosen lahtari- ja ohranamenneisyys ja sodanaikaiset vihapuheet eivät olleet sovun este, kotikommunistien harmiksi.

Sotasyyllisyystuomio katkeroitti Tannerin pysyvästi. Ymmärrettävää, mutta ei viisasta. Revanssin hakeminen antamalla valita itsensä 76-vuotiaana SDP:n puheenjohtajaksi ei ollut kumpaakaan.

Seuraukset olivat onnettomia sekä puolueen että maan kannalta. Honkaliiton nousu ja tuho vahingoittivat Suomen puolueettomuuspolitiikan uskottavuutta. SDP hajosi ja koki historiansa suurimman vaalitappion.

Lehtinen valitti äsken, ettei puolue vieläkään suostu muistamaan Tanneria tämän arvon ansaitsemalla tavalla.

Minusta niin SDP kuin Suomikin ovat antaneet Tannerille sen kunnioituksen, joka hänelle kuuluu. 1950-luvulle saakka Tanner teki molemmille historiallisen suuria palveluksia, sen jälkeen pelkkää vahinkoa. Hän on ansainnut jykevän muistomerkkinsä, mutta eiköhän se riitä.

”Takinkääntö” eli kannan tarkistaminen on negatiivissävyinen termi. Mutta ellei pienen maan johtavan poliitikon takki käänny, kun maailmanjärjestys ympärillä muuttuu, hänestä ei tule valtiomiestä.

Kekkosesta tuli, Tannerista ei.