Kallion sovintopuhetta muistetaan arvoisellaan tavalla
Vuoteen 1918 paneutunut historiantutkija Tuomas Hoppu valitti, ettei valtiovalta järjestä sisällissodan muistolle yhteistä pääjuhlaa, kuten itsenäisyysjulistukselle viime vuonna.
Vastuun pakoiluna hän pitää sitä, etteivät ”ylemmät tahot edes yritä järjestää sisällissodan päättymisen yhteistä muistojuhlaa”, vaan osapuolet kokoontuvat erikseen.
Kyllä valtiojohto muistaa vapaussota-sisällissotaa ja sen päättymistä nimenomaan yhdistävässä tilaisuudessa.
Se tapahtuu korkeimmalla mahdollisella tasolla huomenna Nivalassa, jossa muistetaan senaattori Kyösti Kallion tasan sata vuotta aikaisemmin pitämää niin sanottua sovintopuhetta.
Juhlapuhujina ovat presidentti Niinistö ja pääministeri Sipilä. Kallion haudalla puhuu entinen ministeri ja eduskunnan puhemies Matti Ahde.
Edustettuna on siis tasavallan poliittinen kenttä oikealta vasemmalle, sovittelijana ja eheyttäjänä tunnetun keskustalaisen valtiomiehen historiallisen puheen merkeissä.
Eikö tämä ole juuri tuo Hopun kaipaama yhteinen pääjuhla, joka muistaa vapaussota-sisällissotaa?
Tasavallan presidentin julkiset puheet ovat valtiollisia tekoja. On varmaa, että vuoden 1918 satavuotismuistoon liittyvää tärkeintä esiintymistä on harkittu tarkoin, paitsi sisältöä myös paikkaa.
Harkinta osui oikeaan. Mikäpä muu kuin Kallion sovintopuhe Nivalan kirkossa 5.5.1918 paremmin sopisi symboloimaan tuota traagista vuotta, josta siitäkin selvittiin?
Kapinan eli epäonnistuneen vallankumouksen käynnistymisessä ei juhlimisen aihetta ole, ja vapaussodan alkamista juhlittiin Pohjanmaalla tietenkin valkoisin tunnuksin.
Sotatointen päättymistäkin on vaikea yhdistävästi juhlia – henkinen etäisyys Mannerheimin voitonparaatista Esplanadilla Hennalan ja Viipurin vankileirien mustaan muistoon on pitkä. Sitä kuitenkin muistetaan arkkipiispan isännöimällä tilaisuudella Kaatuneiden muistopäivänä, jossa myös presidentti ja pääministeri ovat paikalla.
Kallion sovintopuhe pidettiin samana päivänä, jolloin punaisten viimeiset taisteluvoimat antautuivat Kymenlaaksossa. Kahtiajakautuneen kansan mielet olivat äärimmäisen myrkyttyneitä. Punainen terrori oli vaihtumassa valkoiseen.
Voittajapuolella pelättiin kapinan uusiutumista. Varsin vahva mielipide näki keinoina paitsi rangaistukset, myös yhteiskunnallisen taantumuksen, ”liian pitkälle menneiden” reformien peruuttamisen yhtäläistä äänioikeutta myöten.
Vaati Kalliolta rohkeutta sanoa se, minkä hän sanoi.
Eivät kaikki ymmärtäneet häntä kotiseudullakaan, joka myös oli antanut uhrinsa kapinan kukistamisessa. Valtaan palannut pääkaupungin valkoinen eliitti ei sovintoajatukseen yhtynyt. Myös kapinantekijöissä oli syvää katkeruutta ja revanssimieltä.
Kallion osoittama tie oli kuitenkin se, jolla Suomi eheytyi kestääkseen uuden maailmansodan myllerrykset.
Eikä sovintopuheen kehotus luoda yhdessä sellaista kaikille kansalaisilleen rakastamisen arvoista isänmaata ole ajankohtaisuuttaan menettänyt.