EU:n yhtenäisyys testissä

Koronakriisin aiheuttama talouskriisi vaatii sekä Suomelta että EU:lta mittavia toimia. Liikkumis- ja muut rajoitukset ovat vieneet talouden pohjan monelta yritykseltä.

Kaikki haluaisivat nyt välttää pahimmat seuraukset; konkurssit ja massatyöttömyyden, jotka horjuttavat koko hyvinvointivaltion kantokykyä. Helppoa se ei ole. 

Talouskriisin lievittämisen keinoista on EU:n jäsenmaiden kesken ollut huomattavia erimielisyyksiä. Varsinkin Etelä-Euroopassa on tavoiteltu yhteistä velanottoa, pohjoisen maille vähemmässäkin taloudellisessa yhteisvastuussa on jo tarpeeksi nieltävää.

Talouskriisin synkentäessä taivaanrantaa myös äänenpainot ovat koventuneet. Erimielisyydet EU:n rahankäytöstä olivat jo ennen koronakriisiä huomattavat, mutta nyt useamman poliitikon ja päämiehen suulla on väläytelty koko EU:n hajoamista, mikäli yhteiseen velanottoon eli ns. koronabondeihin ei suostuta.

Euroopan parlamentissakin osa mepeistä on nähnyt bondit suorastaan itseisarvona, ainoana vaihtoehtona osoittaa ”aitoa solidaarisuutta” kriisin keskellä. Itse näen toiminnan syyttävänä solidaarisuutena, joka viestii paitsi aitoa hätää, niin myöskin hitusen oman vastuun pakoilua.

Mediassa lausutut kovat näkemykset ovat huolestuttavia, vakavia ja harkitsemattomia, sillä kriisi on vasta aluillaan. Mitä uhkauksia kuullaan, jos ja kun talousahdinko syvenee? Puheet lienevät suunnattu pitkälti oman maan kansalaisille.

Kansalaisten luottamus poliittisiin johtajiin joutuu koetukselle, kun talouskriisin seuraukset valkenevat. Silloin on helppo syytellä muita siitä, ettei apua herunut tarpeeksi tai tarpeeksi suotuisilla ehdoilla. 

EU:lla on varmasti edessään vaikeat ajat. Yhteisiä ratkaisuja on pakko löytää, jotta talouskriisin pahimmilta skenaarioilta vältyttäisiin. Lähtökohdan on kuitenkin oltava, että vastuun talouspolitiikastaan kantaa jokainen jäsenmaa itse. Nykyisen kriisin nojalla ei pidä hyväksyä yhteisiä velkakirjoja, jota jotkut maat ovat ajaneet jo ennen pandemiakriisiä. 

En usko siihen johtopäätökseen, että EU:ta ei enää tarvittaisi, vaikka kansalaiset nyt luottavatkin huolissaan ensisijaisesti ja täysin luonnollisesti oman kansallisvaltionsa tukeen. T

otuus on päinvastainen; haasteet, joihin EU:ta tarvitaan; ilmastonmuutos, digitalisaatio, kauppasodat, haastavat meitä yhä ja kenties entistä vahvemmin koronakriisin jälkeen. Niiden ratkaisemiseksi tarvitaan kansallisvaltioita suurempaa yhteisöä. USA:n ja Kiinan valtakamppailujen keskellä EU on ainoa varteenotettava kanava vaikuttaa.    

EU-mailla on paljon eroja, mutta vielä enemmän yhteistä. Kriiseistä on selvitty ennenkin. Se vaatii vastuullisia päättäjiä, vaikeita kompromisseja ja uskallusta katsoa pitkälle tulevaisuuteen.

Tätä mietin lukiessani Suomen EU-komissaari Jutta Urpilaisen haastattelua (STT 22.4.).

Urpilainen totesi: ”Ko­ke­muk­se­ni eu­rok­rii­sis­tä oli se, et­tä kui­ten­kin sil­loin, kun ol­laan kui­lun par­taal­la, kaik­ki ym­mär­tä­vät ti­lan­teen va­ka­vuu­den. Sil­loin ky­e­tään te­ke­mään komp­ro­mis­se­ja ja löy­tä­mään se vä­lil­lä pie­nin­kin yh­tei­nen ni­mit­tä­jä, jon­ka taak­se jä­sen­maat pys­ty­vät aset­tu­maan.” Tätä vaaditaan EU-päättäjiltä nytkin.

Kirjoittaja on keskustan europarlamentaarikko