Ysäriä ikävä
Aika kultaa muistoja. Ysärin, eli nyt muodissa olevan yhdeksänkymmenluvun alkuahan leimasi tappava lama. Mutta jotenkin oli hauskaakin, olihan sitä 25 vuotta nuorempikin.
Alkuun hyödyin toisten lamasta. Ostin Seinäjoelta 4 kuukautta vanhan auton, koska jollain tytöllä oli juppielämä päättynyt lyhyeen.
Hauskaa sinänsä, että viime viikolla sain viestin, jossa tarjottiin 1991-mallin CRX-vaunua. ”Kun sullahan kerran tällainen oli”. Katsoin kuvan, katsoin rekisterinumeron, sehän oli minun entinen autoni. En ostanut.
Mutta jäi kaivamaan. Ja netistä hyppäsi silmille niinikään 1991-mallin Thunderbird.
Se oli kova laite, siis vuonna 1991. Nyt se on nostalginen tuulahdus nuoruudesta, spoilereineen, äklöväreineen kaikkineen. Vähän Miami Vice-meininki, pitäisikö alkaa käyttää kenkiä ilman sukkia. Takatukka takaisin!
Autoa jobbarin konttorissa maksaessani tuli ysäriä ikävä. Oliko vaikeaa maksaa hänen tabletillaan? No oli! 29 euron kännykkäni alkaa olla lähipiirissä legenda, mutta se olisi ollut 90-luvulla hieno. Paperirahalla ennen maksettiin.
Ysäriä fiilistellessäni mieleeni tuli viimein sekin, että purihan se lama minuunkin. Meni paikallisradio konkurssiin. Suomenmaakin oli loppua, mutta eipäs vaan!
Mutta elämä oli yksinkertaista. Jos satoi, niin satoi. Nyt nelivuotias lapsenlapsi jo neuvoo että vaari voisi katsoa puhelimesta että sataako kohta.
Pokemonia ei jahdattu, joskus viikonloppuisin poke saattoi jahdata monia.
Jos otettiin valokuvia, niin kameralla, filmille. Ysäriä oli sekin edistys, että vakiolomakohteessa oli Tunnin kuva-palvelu, joka tosin käytännössä tarkoitti tänään, aika paljon myöhemmin.
Nyt kuvataan kameroilla kaikkea, enkä lakkaa ihmettelemästä, että kaikkein eniten itseään.
Vaimo tuossa yhtenä iltana iltauutisten yhteydessä hämmästeli, että minnehän se Stubbi on julkisuudesta hävinnyt. Minulla on syytä aina olla selitys rouvan kysymyksille, nytkin oli: Ajattele minkä määrän hän on ottanut valokuvia itsestään, järjestelee nyt niitä albumeihin. Urakka ei tule koskaan valmiiksi, toivottavasti.