Tyhjää puhetta
Pienimuotoisia somekohuja syntyy päivittäin. Osin siksi, että pahasti sanomisen (kirjoittamisen) ovat ottaneet elämäntehtäväkseen yhdys sana vaikeuksista kärsivät trollaajat.
Julkkiksia saa kuulemma puhumaan yksityistilaisuuksiinkin. Häät, polttarit, synttärit. Muutaman tonnin hinnalla telkkarista tuttu ihminen tulee ja kehuu päivänsankarin ja mikä parasta, otetaan yhteisselfiet.
Tämän ”uutisen” kommenttisivustot olivat ennalta-arvattavaa kuraa. Tosin tottakin, maksuliikenteen pitäisi kulkea toiseen suuntaan, jos taloon tulisi Riku Rantala ja perässä aasilla ratsastava siipimies.
Tämä skene (nuoriso, onko oikein kun setä sanoo skene?) ei ole aivan tuntematonta minullekaan. Olen puhunut ihmisten kodeissa. Jotenkin siitä tulee aina vaivautunut olo, vaikka olisi asian päältäkin liikkeellä (siis ei ”liikenteessä”).
Joskus kauan sitten kiersin tupailtoja, joita järjestettiin, aivan oikein, tuvissa. Yhteinen aatteen palo tasoitti tietä pitkätukalle. Mutta aina se huijarisyndrooma, mitä minä teen täällä ihmisten kodissa mekastamassa.
Rahan edestä olen puhunut kodeissa ja puutarhoissa. Ja tietenkin häissä. Sehän menee, jos on edes jotenkin tuttuja, mutta kornia on mennä jonkin lahjaksi tilaamana täysin vieraan ihmisen juhliin ”hauskuuttamaan”.
Raha on puhunut, ruoka ei ole. Niihin aikoihin kun suuret ikäluokat täyttivät viisikymppisiään, olin paljon esillä alueellisesti parinkin radion kautta. Niin yleensä soittaa puuhakas rouva, meillä olisi juhlat, niin olisi kiva kun tulisit vaikka sellaisen vartin jutun vetämään, saat tietenkin ruuat ja kakkukahvit.
Kohteliaan epäkohteliaan määrätietoisesti niitä pyyntöjä torpedoin. Päivämäärä ei muka sopinut tai sitten täytyi ihan sanoa, että meillä on ruokaa kotonakin. En kysynyt, että pitääkö vielä ilmapuntarikin tuoda lahjaksi.
Olen ollut ”kyllä maksetaan” -keikalla. Veivasin tuntemattomille ihmisille mölinäni, jonka jälkeen olin ilmaa.
Kävelin autolle, emäntä perässä, se maksu! Tuikkasi neljäkymmentä euroa armeliaasti kouraani, vähän bensarahaa. Olin hölmistynyt, ajoin kotiin pintakaasulla, ettei mennyt jo bensoissa tappiolle.
Olen kuunnellut työnantajan maksamia jalkapallovalmentajia. Yleensä osaavat valmentaa, eivät puhua. Ja sittenhän olisi Tami, OMG, no thanks!