Maaseudulla eletään päivästä toiseen
Valtamedian kohu-uutisointi on jo muuttunut sen elämäntavaksi, sitä ei enää ihmettele kukaan. Sen sijaan olen kovastikin ihmetellyt maaseudun ihmisten laimeaa suhtautumista jatkuviin kohuihin.
Monta kertaa olen itsekin puristellut nyrkkiä asian vuoksi. Onko tämä jotakin henkistä laiskuutta? Miksi kukaan ei tosissaan ja jyrkästi puutu siihen, miten lähes kaikkia toimiamme arvostellaan suhteettomasti? Aivan lähtien perusasiasta, saako maaseudulla edes asua.
Seurasin länsimetron avaamista. Jos sitäkin olisi arvioitu samoilla kriteereillä kuin kaivannaisteollisuutta muualla Suomessa, olisi pitänyt nostaa hirveä haloo tunnelien kaivamisen ympäristövaikutuksista. Ja lopuksi tietysti vaatia peruskallion oikeutta elää rauhassa ilman että ihminen ”raiskaa” äiti maata ahneudellaan.
Mutta ei mitään, eivät myöskään muun Suomen ihmiset reagoineet.
Lisäksi oli aika ällistyttävää nähdä se valtava innostus, lapsekas riemu, jolla helsinkiläiset alkuasukkaat ottivat vastaan arkisen kulkuvälineensä. He odottivat junaan pääsyä kuin Matti ja Liisa, he hypähtelivät ilmaan, kiljahtelivat, syleilivät toisiaan.
Näytelmää katsellessani keksin, mikä on yksi perimmäinen syy maaseudun laimeaan suhtautumiseen pääkaupungin kohupöyristymisiin ja niin kuin metron kohdalla, myös ilonpurkauksiin. Kaupunkilaiset elävät tapahtumasta toiseen, me maaseudulla elämme päivästä toiseen.
Me maaseudulla asujat heräämme joulun allakin vitilumen, kaukaisen koiranhaukun, järvenselkien keskellä. Kesäaamuisin, kun ruoho imaisee hiilidioksidia pihakenturalla, huokaamme syvään kauneutta, jonka kultaa arkemme.
Joka aamu, ajatelkaa mitä se tarkoittaa: jos ihminen elää 80-vuotiaaksi, hän herää 29 200 kertaa näiden näkymien keskelle.
Jos taas ihminen herää harmaaseen sohjoon ja (ilmastoa pahasti rasittavien) betoniseinien väliin 29 200 kertaa, mitä hän voi tehdä? Hän pääsee sängystä ylös ankeaan päiväänsä odottamalla seuraavaa tapahtumaa. Seuraavaa tapahtumaa Areenassa, Cheekin konserttia stadionilla, Susi-jengin ja Jokereiden otteluita, länsimetron avautumista.
Jos lasketaan tapahtumien kestot ja niiden odotusaika elämänmittaisesti, en uskalla paljastaa lopputulosta.
Mutta eihän odotusaikakaan kulu pelkästään liikenneruuhkan kuunteluun. Se vietetään Facebookissa, vihan ja kaunan ja epäkohtien keskellä, seuraavaa mielenosoitusta odotellessa.
Tämä on se elämäntapojen ero. Suren, mutta en voi auttaa.