Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia
Pinta-alaltaan Suomen suurimpaan kuntaan Inariin mahtuu 2889 Kauniaisten kaupunkia.
Väkiluku on Luhangassa noin 700 ja Helsingissä 650000.
Työikäisten ja ei-työikäisten suhdetta kuvaava taloudellinen huoltosuhde puolestaan on kunnissamme alimmillaan 45,6 ja korkeimmillaan 106,1.
Ennusteiden mukaan vuonna 2030 on jo 100 kuntaa, joissa syntyy alle 20 lasta.
Nämä faktat piirtävät osaltaan kuvaa kuntakenttämme kasvavasta erilaisuudesta.
Vaikeampi kysymys on, mitä pitäisi tehdä, jotta luontainen erilaisuus ei muutu hallitsemattomaksi eriarvoisuudeksi tai tee palvelujen järjestämistä kohtuullisella vero- ja maksurasituksella mahdottomaksi?
Erästä vastausta on haettu siitä, että erilaisille kunnille säädettäisiin erilaisia tehtäviä.
On puhuttu jopa ”kevyt-kunnista”. Historiallisesti tarkastellen yhtenäiskunnan ideaali ei toki ole edes kovin vanha.
Vasta 1970-luvulla lakisääteiset erot kuntamuotojen välillä poistuivat.
Toisaalta pitää muistaa, että vaikka kuntien lakisääteiset tehtävät ovat lähtökohtaisesti samoja, tavat hoitaa niitä ovat jo nyt kovin erilaisia.
Osin tämä perustuu vapaaehtoiseen ja osin pakkoyhteistyöhön muun muassa erikoissairaanhoidossa.
On myös tehtäviä, kuten toisen asteen koulutus, joissa kaikki kunnat ovat rahoitusvastuussa, mutta järjestäminen on vapaaehtoista.
Jos siihen ryhtyy, tulee asianomaisen lainsäädännön ja velvoitteiden piiriin.
Kuntien kokonaan vapaaehtoisten eli yleisen toimialan perusteella hoitamien ja rahoittamien tehtävien puolella erot ovat niin ikään jo tällä hetkellä merkittäviä.
Äskettäin julkistettiin professori Juha Lavapuron johdolla laadittu selvitys , jossa etsittiin valtiosääntöistä vastausta tehtävien eriyttämiseen.
Marssijärjestys onkin oikea, sillä vasta jos perustuslaki eriyttämisen mahdollistaa, on mielekästä keskustella siitä, mitä halutaan.
On kyettävä turvaamaan kuntien päätöksenteon kansanvaltaisuus sekä oikeus päättää itsenäisesti taloudestaan ja hallinnostaan.
Selvitys liittyi osaltaan myös Uudenmaan sote-erillisratkaisuun, josta joulun alla valmistuneen ehdotuksen toteutuessa Helsingin kaupungin lakisääteiset tehtävät muodostuisivat selvästi muista kunnista poikkeaviksi.
Lavapuron ryhmän johtopäätös on, että perustuslakimme ei estä säätämästä kuntien tehtävistä tavalla, jossa joidenkin kuntien tehtäväkenttä muodostuu muihin nähden erilaiseksi.
Tällaiselle tehtävien eriyttämiselle on kuitenkin tiukat valtiosääntöiset reunaehdot. Niille on muun muassa osoitettava yhdenvertaisuuden näkökulmasta hyväksyttävät perusteet.
Samoin on kyettävä turvaamaan kuntien päätöksenteon kansanvaltaisuus sekä oikeus päättää itsenäisesti taloudestaan ja hallinnostaan.
Viime kädessä arviointi on tehtävä jokaisen tehtävän kohdalla erikseen.
Lakisääteisten tehtävien eriyttäminen – ainakin pidemmälle vietynä – nostaa vääjäämättä esille kysymyksen siitä, mikä taho niitä hoitaisi sellaisen kunnan puolesta, joka ei tehtäviä itse halua tai kykene hoitamaan tai jolle sellaista oikeutta ei lainsäädännössä annettaisi.
Luonteeltaan paikallisten tehtävien siirtäminen valtion vastuulle tuskin voi olla eurooppalaiseen läheisyysperiaatteeseenkin sitoutuneen Suomen malli.
Jos taas tehtävistä vastaisi toinen kunta, törmätään jossakin vaiheessa perustuslain reunaehtoihin muun muassa kansanvaltaisuuden osalta.
Kansanvaltaiseen päätöksentekoon nojautuva alueellinen toimija, kuten maakunta, antaisi kenties parhaat edellytykset myös kuntien tehtävien eriyttämiseen, kunhan itsehallintoon kuuluva sopiminen maakunnan ja kunnan välillä mahdollistettaisiin.
Perustuslaki ei estä tätäkään, mikä ilmenee myös Lavapuron selvityksestä.
Kuntien lakisääteisten tehtävien eriyttämisestä tuskin kuitenkaan löytyy yleispätevää vastausta erilaistumisen haasteisiin vastaamiseen.
Tarvitaan paljon monipuolisempaa keinovalikoimaa.
Asukkaiden itsehallintoon perustuvina kunnat ovat ”kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia”, kuten toisesta asiayhteydestä tuttu slogan kuuluu.
Tästä kannattaa pitää kiinni.