Kaataisiko korona hallinnon siilotkin?
Korona on kaatanut ja kaataa monen terveyden ja vielä paljon useamman talouden. Vaurioiden laajuuden kannalta ratkaisevaa on se, miten pitkään kriisi kaikkine vaiheineen kestää, kuinka siitä päästään hallitusti eteenpäin ja ennen kaikkea, mitä opimme tästä.
Suomalaisen hallinnon perisyntinä on muun muassa OECD:n arvioissa pidetty liiallista siiloutumista. Siis sitä, että kukin hoitaa vain omaa rajattua tonttiaan – pyrkien sitä toki yleensä laajentamaan – ilman, että erilaiset ilmiöt ja toimintaympäristötekijät pääsisivät liikaa vakiintuneita kuvioita sotkemaan.
Koronakriisin alkuvaiheen tilanne Helsinki-Vantaan lentoasemalla Suomeen palaavien matkustajien vastaanottamisessa oli kouluesimerkki siitä, kuinka jokainen toimija teki oman osuutensa ilmeisen moitteettomasti, mutta silti itse ongelman havaitseminen ja sen ratkaiseminen jäivät uupumaan.
Koronakriisin opit parhaimmillaan auttavat kaatamaan tällaisia ajattelu- ja toimintamalleja. Siiloutumista on pidetty erityisesti valtionhallinnon haasteena, mutta eivät kunnat tai mitkään muutkaan organisaatiot sille immuuneja ole.
Lähellä oleva demokratia on kuitenkin kuntien kohdalla tehokas vastalääke siiloutumiseenkin. Se toimii myös koronan oloissa. Digiloikka Teams-palavereineen kun koskee myös kuntien luottamushenkilöiden päätöksentekoa.
Koronakriisin oloissa ja varsinkin asteittain avautuvassa jälleenrakennusvaiheessa korostuu erityisesti se, miten valtion, kuntien ja yksityisen sektorin yhteispeli ylipäänsä saadaan paremmin toimimaan. Siihen tarvitaan yhteinen tilannekuva, yhteiset tavoitteet, jaettu pelikirja sekä riittävästi avointa vuorovaikutusta.
Eräs toimiva esimerkki myös siilojen kaatamisen näkökulmasta on konsepti, jolla yksinyrittäjien koronatuki päätettiin toteuttaa. Sen valmistelu perustui valtion ja kuntakentän edustajien tiiviiseen yhteistyöhön, johon myös muun muassa Suomen Yrittäjät osallistui.
Lopputuloksena työnjako on luonteva, yhteistä päämäärää palveleva ja eri toimijoiden vahvuuksia hyödyntävä. Valtio rahoittaa tuen ja päättää sen ehdoista. Tuen myöntäminen on kuntien tehtävä, koska ne tuntevat yrittäjänsä parhaiten.
Samalla tämäntyyppisen tuen toimeenpano nivoutuu muutenkin jouhevasti kuntien elinkeino- ja työllisyystehtäviin. Pitkälti juuri näistä syistä kaikki kunnat ovat tämän tehtävän ottaneet hoitaakseen, vaikka se onkin vapaaehtoinen.
Myös nopeudessa tehtiin kenties Suomen ennätys. Tukea koskeva asetus, joka luotiin pitkälti tyhjästä juuri tätä tilannetta varten, hyväksyttiin valtioneuvostossa kiirastorstaina. Viikko sen jälkeen yli 60 prosenttia kunnista oli avannut haun. Kolmen viikon jälkeen hakemuksia oli otettu sisälle jo noin 20 000 ja ratkaistukin valtaosa.
Ketteryys muodostui siitä, että kunnissa tuen toimeenpano kytkettiin osaksi paikallisia olosuhteita ja toimintakäytäntöjä sen sijaan, että olisi rakennettu kokonaan uusi valtakunnallinen tietojärjestelmä tai muita byrokraattisia rakenteita, joita kaikkien olisi pitänyt alkaa samanaikaisesti käyttämään.
Siilojen ylittäminen ja uusien toimintamallien luominen edellyttää vahvaa luottamusta – tai ainakin luottamusta luottamuksen syntymiseen. Joskus kriisit voivat auttaa tässäkin.
Ei pidä unohtaa, että myös suomalaisen huoltovarmuuden ydin on yksittäisten maskikauppojen sijasta juuri se, että valtio, kunnat ja elinkeinoelämä yhdistävät vahvuutensa poikkeuksellisiin tilanteisiin varautumiseksi ja niistä selviämiseksi.
Varsinkin pienen kansakunnan suuruus on siinä, että kaikki voimavarat voidaan niin haluttaessa valjastaa hädän mutta myös parempien aikojen hetkellä ketterästi käyttöön yhteiseksi hyväksi.