Maatalous on myrskyn kourissa, mutta Ilkka Myllylää ei pelota: "Tuottajaksi ryhtyminen ei ollut hyppy pimeään vaan loikka kalliolta aurinkoiselle taivaalle kokeilemaan, kantavatko siivet"
Tuuli tuivertaa kylmästi kalajokisella Myllylän tilalla.
Tilan omistaja Ilkka Myllyllä siirtää hieman sovittua haastatteluaikaa, sillä myrsky on päässyt irrottamaan oven saranan vajaan vuoden vanhasta navetasta. Isäntä suhtautuu tilanteeseen tyynesti.
– Tällaista tämä on joka päivä. Pienet yllätykset seuraavat toisiaan.
Sisällä navetassa 150 lehmää köllöttää tyytyväisinä Kalajoen hiekoilla, pohjoisamerikkalaisen mallin mukaan rakennetun hiekkaparsinavetan parsissa. Muutama nousee hieman epäluuloisena katsomaan vieraita.
Pari lehmää jonottaa lypsyrobotille. Osa vierailee sen hoteissa kahdesti päivässä, osa useammin yksilökohtaisen tarpeen mukaan.
Maitohuoneessa sijaitsevaan tankkiin lorisee Myllylän tilalla maitoa vuoden aikana 1,5 miljoonaa litraa. Tulevina vuosina tavoitteena on 1,8 miljoonan litran vuosituotanto.
Iltapäivällä tunnelma Myllylän navetassa on rauhallinen, suorastaan harras. Nauta ei ole mikään hötkyilijä, lehmän hermot on kuvaava ilmaus.
Eläinten elämä on ehkä seesteistä, mutta isännän päivät ovat pitkiä, vaikka koneet tekevätkin ison osan perinteisistä töistä. Kaksi lypsyrobottia ottaa maidon talteen ja tehokas lannanpoistojärjestelmä puhdistaa parret kolmen tunnin välein. Siinä ajassa ei lannasta ehdi muodostua ammoniakka, eikä ilmassa sen vuoksi tunnu tuttua navetan hajua.
Jätökset vaeltavat hurjaa vauhtia navetan päädyssä sijaitsevassa huuhtelukuilussa.
– Tuo veisi miehenkin mennessään, Myllylä kuittaa.
Joka aamu hän herää viiden–kuuden aikaan ja aloittaa päivän kirjallisilla töillä.
Seitsemän–kahdeksan maissa hän valmistaa eläimille apetta, yhden seoksen lypsäville ja toisen nuorkarjalle. Samaan syssyyn Myllylä sopii myös päivän askareista tilan työntekijöiden kanssa.
Ruokinnan jälkeen on erilaisia huoltohommia.
Illasta Myllylä valmistaa lypsäville vielä toisen aterian. Laitteita on tarkkailtava pitkin päivää. Esimerkiksi rikkoutunut lypsyrobotti pitää saada pian kuntoon.
– Työpäivät venyvät vähintään 12-tuntisiksi. Joskus olen puskenut 30 tuntia putkeen. Minun tehtäväni on hoitaa yllättävät tilanteet ja epäkohdat, Myllylä sanoo.
Mukana yhtiössä on hänen veljensä. Myös eläkkeelle jäänyt tilan vanha pariskunta auttaa tilan töissä päivittäin. Kauno Myllylä esimerkiksi tekee viimeisen iltatarkastuksen. Raili Myllylä puolestaan juottaa vasikat.
Työ on sitovaa, mutta viljelijän ammatissa Ilkka Myllylää kiehtovat töiden vaihtelevuus, vapaus ja uudet haasteet. Hän on osallistunut talon töihin pienestä pitäen, ajeli traktorillakin jo alle kouluikäisenä.
15-vuotiaana nuori mies tosin muutti pois kotoa opiskellakseen Helsingissä ja Jyväskylässä. Opintoja kertyi liikuntabiologiasta, fysiikasta, matematiikasta ja metsätieteistä. Sitten veri veti takaisin kotitilalle.
– Luin sitä, mikä kiinnosti, ilman sen suurempaa päämäärää. Se on ollut hyvä. Osaan suhteuttaa työni muuhun maailmaan. Siihen, miksi ruokaa tuotetaan ja esimerkiksi, miten ravintoaineet vaikuttavat ihmiskehossa.
Myllylä on siinä mielessä tyypillinen nykytuottaja, että hän on opiskellut pitkälle ja on kiinnostunut kehittämään toimintaansa innovatiivisin menetelmin.
Navetan mallinkin hän haki Pohjois-Amerikasta asti. Lopputulokseen hän on enemmän kuin tyytyväinen.
– Eläimet voivat paremmin kuin koskaan ja maito on ykkösluokkaista, Myllylä iloitsee.
Sellaista lupailivat tieteelliset tutkimuksetkin, joihin hän perehtyi etukäteen laajasti.
– Tämä on ehdottomasti paras navettavaihtoehto eläinten kannalta. Tuntuu kuin olisin vaihtanut ihan toiseen ammattiin.
Suomalaiset ovat maidonjuojakansaa. Kulutamme enemmän maitoa kuin ketkään muut maailmassa. Irlantilaiset tulevat hyvänä kakkosena, muualla Euroopassa ollaan kaukana jäljessä. Vähiten maitoa maailmassa juovat japanilaiset.
Maidon menenkin runsautta Suomessa on selitetty muun muassa tehokkaalla markkinoinnilla, jota on ujutettu kansalaisille neuvoloista ja kouluista lähtien. Maito on koettu terveelliseksi, liki välttämättömäksi ravintoaineiden lähteeksi.
Toisaalta Suomen sääolosuhteissa on ollut lähes mahdotonta saada kansa ruokituksi pelkästään peltojen tuotteilla. Aivan kuten MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila taannoin muistutti, lehmä on pitänyt meidät hengissä.
Ja onhan maito hyvää ainetta; siitä saa D-vitamiinia, kalsiumia ja proteiinia, monen muun lisäksi.
Tosin maidon lipitys on ollut jo vuosikymmeniä Suomessakin vähenemään päin. 1950-luvulla sitä kului vielä yli 300 kiloa henkilöä kohden vuodessa, viime vuonna enää 127 kiloa.
Nestemäisistä maidoista 95 prosenttia killitettiin kotimaisena, mutta kaiken kaikkiaan maitotuotteiden kotimaisuusaste oli vain 68 prosenttia.
Jos raivoaa Myllylän tilan liepeillä parhaillaan ovet irti kiskova myrsky, tuulista on maataloudessa kuvainnollisestikin. Tuottajat kamppailevat kannattavuuden kanssa. Tilojen määrä laskee kovaa vauhtia. Viime vuonna talikko heitettiin nurkkaan 560 tilalla. Vielä vuonna 2000 Suomessa oli 78 000 maatilaa, nyt enää 48 000.
Samalla tilakoko on kasvanut rajusti ja alan koko perusrakenne on muutoksen kourissa. Tuottajahinnan vaihtelu tulee olemaan jatkossa suurempi, yksikkökoko kasvaa, meijereiden välinen kilpailu tehostuu.
– Suomi ei ole enää niin suljettu markkina. Toimintaympäristöstä tulee vaativampi, Myllylä toteaa.
Vaihtelevat sääolosuhteet ovat yksi tulevaisuuden haaste. Se on jo koettu ankaran kautta. Toisaalta maitokiintiöiden poistuminen saattaa johtaa ylituotantoon ja hinnanlaskuun.
Myös maidonkulutus voi laskea pitkällä aikavälillä. Yhtäältä maapallon väkiluvun kasvu, siirtolaisuus ja ilmastonmuutos vaikuttavat kaikki myös maidontuotannon tulevaisuuteen.
– Maidontuotanto aiheuttaa neljä prosenttia kasvihuonepäästöistä. Siihen tullaan meidän tilalla reagoimaan, Myllylä linjaa.
Näin on jo tehtykin ja jatkuvasti kehitetään uutta. Nopea muutostahti aiheuttaa luonnollisesti epävarmuutta.
– Kyllä se silti on ehdottomasti enemmän mahdollisuus kuin uhka, Myllyllä sanoo.
Omat kysymysmerkkinsä liittyvät tukipolitiikkaan. Siinäkin haetaan uutta suuntaa.
– Korkeintaan viisi vuotta on näkyvyyttä eteenpäin, Myllylä toteaa.
Siitä huolimatta hänen ja monen muun on pitänyt rohjeta tehdä isoja investointeja, luottaa tulevaisuuteen, hypätä pimeään.
Viimeistä luonnehdintaa Myllylä ei hyväksy.
– Tämä on ollut minulle hyppy kalliolta aurinkoiselle taivaalle ja sen kokeilemista, kantavatko siivet. Ja kantavathan ne, hän painottaa.
Myllylä ei halua puhua maatalouden kriisistä vaan rakennemuutoksesta.
– On iso haitari siinä, miten tiloilla pärjätään. Ei voi vetää yhtä johtopäätöstä, joka sopii kaikkiin. Toisaalta on turha vetää lappuja silmille ja uskotella itselleen, ettei maailma muutu.
Optimistista Myllylääkin tulevaisuus tosin hieman huolestuttaakin.
Sipilän hallituksen aikana esimerkiksi tilojen investointimahdollisuudet paranivat.
– Olisin tietysti toivonut, että enemmänkin olisi saatu aikaiseksi esimerkiksi rahoituspuolella ja tukien kohdentamisessa näennäisviljelystä todelliseen tuotantoon.
Osa tiloista tulee väistämättä putoamaan kelkasta. Se on Myllylän mukaan keskustalle vaikea asia. Toisaalta, jos jotkut muut puolueet tekisivät maatalouden muutosta, kyyti saattaisi olla kylmää ja julmaa kaikille tiloille.
– Esimerkkeinä ilmapiiristä ovat keskustelut metsänkäytöstä, turkistarhauksesta, maidon ja lihan veroista.
Navetassa lehmät astelevat vuorollaan lypsyrobottiin. Valtava tankki täyttyy loraus kerrallaan.
Illan jo pimetessä maitoauto kurvaa kujalta tyhjentämään navetan rouvien kahden vuorokauden tuotokset. Tankissa on tänään vajaa 8 000 litraa meijerille vietävää.
Eero Tohola hyppää alas auton korkeasta kopista. Hän näpertää auton takaosan tietojärjestelmiin tilan tiedot ja kiskoo kyljestä pitkän letkun, jolla imuroi maidon tankista auton säiliöön. Tuhannet litrat virtaavat nopeasti ja sitten taas mennään, suunnataan seuraavalle etapille.
Tohola on kuskannut maitoja yli 20 vuotta. Hän ajaa kuormansa joko Haapavedelle, Lapinlahdelle tai Ouluun. Missä milloinkin tarvitaan. Haapavedellä ja Lapinlahdella siitä tehdään juustoja. Oulussa purkitetaan maitoa, valmistetaan hapanmaitotuotteita ja jäätelöä.
Perillä meijerillä hän on yleensä keskiyöllä, mutta aikataulu vaihtelee.
Maitoauton korkeasta kopista on hyvät näkymät. Maaseutu levittäytyy ikkunan takana laajana ja näyttää elävältä. Ainakin vielä.
Maikkulan meijerin vastaanotossa Oulussa maitoauto tyhjentää lastinsa. Tänne saapuu maitoa keskimäärin 122 kilometrin etäisyydeltä.
Pohjoisin tila sijaitsee Utsjoella asti. Maito valuu putkia pitkin valtaviin raakasiiloihin, jotka töröttävät kuin tornit meijerikompleksin paraatipaikalla. Sieltä sitä ammennetaan noin 130 erilaiseen tuotteeseen. Sitä pastöroidaan ja homogenoidaan, sen rasvamäärää vakioidaan, sitä hapatetaan, kypsytetään ja maustetaan käyttötarkoituksen mukaan.
Sisällä meijerin tehdashalleissa on tekemisen meininki. Jäätelön karkaisutunnelissa jäätelömassa viilennetään 206 metrin matkalla -32 asteessa. Lilnjastolla vaeltavat ruotsalaispöytiin vietävät luonnonjugurtit 700 purkin tuntivauhtia.
Seinän takana raksuttavat pakkauskoneet eri kokoisia tölkkejä ja pikareita.
Mutta jos odottaa näkevänsä maito- tai jugurttisammioita tai peräti haistavansa maidon makeanhappaman maun, pettyy. Nykyaikainen meijeri on kliinisen puhdas, prosessit tapahtuvat suljetuissa tiloissa silmien ulottumattomissa.
Miljöö on metallinen ja teollinen.
Perjantai-iltapäivänä meijerin ruokalassa on hiljaista. Tehtaanjohtaja Risto Ervasti istuu pöydän ääressä turvahousut jalassa eikä näytä yhtään pönöttävältä pomolta. Päinvastoin. Hän sanoo nauttivansa työstään niin paljon, ettei meinaa malttaa kotiin lähteä. Kuulostaa hyvältä. Pistetäänpä kokeeksi pari kiperää kysymystä.
Tuottaja kuuluu jäävän mopen osille, kun meijeri ja kauppa kiskovat oman siivunsa. Onko näin?
Ervasti katsoo silmiin ja vakuuttaa, että heillä on hyvä ja toimiva suhde tuottajiinsa. Myös kaikki Valion hallituksen jäsenet ovat maidontuottajia. He arvioivat, mitä maidosta voidaan milloinkin maksaa.
– Tuottajat omistavat Valion osuuskuntien kautta. Maksamme kaikki tuotot maidon hinnassa tuottajille. Tavoitteemme on saada heille mahdollisimman hyvä hinta ja turvata siten elinkeino ympäri Suomen.
Entä se maidon hiilijalanjälki? Suomessakin vahvistuu kuoro, joka laulaa maidosta luopumista ilmastosyistä. Loppuuko maidonkäyttö vähitellen?
Siihen Ervasti ei usko. Hän on varma, että trendeistä huolimatta maitoa tuotetaan ja kulutetaan myös tulevaisuudessa.
Ilmastoasiat on otettu meijerillä huomioon ja jatkuvasti panostettu niihin konkreettisilla toimenpiteillä. Vastikään lämpölaitoksessa esimerkiksi siirryttiin käyttämään haketta ja turvetta. Tuotanto sijaitsee kahdessa kerroksessa, jotta tavara kulkee painovoimalla ilman pumppuja.
Tavoitteena on saada maidosta hiilineutraali tuote, eli siis tehdä eri toimenpiteillä sen hiilijalanjäljestä pyöreä nolla. Tähän pyritään muun muassa hävikkien vähentämisellä ja energiansäästöratkaisuilla.
– Ilmastonmuutos vaatii nopeita liikkeitä. Tällä hetkellä meillä on menossa ulkopuolisten asiantuntijoiden tukemana energia-analyysi, jossa etsitään säästökohteita esimerkiksi hukkalämmön osalta, Ervasti kertoo.
Samoin kuljetusreittejä optimoidaan ja tuotteet kiedotaan kasvipohjaisiin pakkauksiin. Muoviosatkin valmistetaan uusiutuvista, kasvipohjaisista materiaaleista.
– Reiteillä kulkee myös jo ensimmäinen biokaasujakeluauto ja -keräilyauto. On mukava olla porukassa, jossa ympäristöasiat otetaan tosissaan, Ervasti kehuu.
Tiloilla halutaan myös löytää ratkaisuja hiilijalanjäljen pienentämiseksi. Töitä tehdään esimerkiksi nurmen hiilensidonnan parantamiseksi. Valio järjestää tuottajilleen hiiliviljelijäkoulutuksia, jotka ovat saaneet suuren suosion.
– Se osoittaa, että tuottajat haluavat tehdä kaikkensa, Ervasti arvioi.
Maito ei jää happanemaan meijerille, vaan jatkaa matkaansa eteenpäin.
Tuoremaito viivähtää meijerillä ennen kauppoihin kiikuttamista vain noin vuorokauden. Muut tuotteet jäätelöstä jugurtteihin majailevat pitempään sen mukaan, millaisen valmistusajan ne vaativat.
Valmis tavara kootaan käsikeräilynä tilaajien toiveiden mukaisesti rullakoihin ja sieltä jakeluterminaaliin.
Trafiikki on meijerin tontilla kova. Satakunta rekkaa vierailee terminaalissa päivittäin.
Pyhäjokiselle S-marketille maitoauto on rullannut yön hiljaisina tunteina. Aamuvuoron työntekijä on purkanut kuorman maitokaappiin. Siellä purkit odottavat sievässä rivissä ostoksille tulevia Pirkko Lintusta ja hänen lapsenlastaan Helmiä, 5.
Tyttö nostelee reippaasti purkkeja koriin, jolla ne kannetaan kassalle.
Pirkko-mummo maksaa maitolitrasta 0,98 euroa. Tuottajan pussiin siitä on kilahtanut noin 39 senttiä. Loppu sujahtaa kaupan ja meijerin taskuihin. Paljon puhutaan siitä, meneekö tämä jakolasku oikein.
Kaupasta ajetaan mummolaan, jossa maidosta keitetään oikeaa, suklaista kaakaota.
Helmi tietää, mistä maito tulee,. Hän on omin silmin nähnyt sen tätinsä emännöimällä maitotilalla.
Pirkko-mummo puolestaan kasvoi maatalon tyttärenä. Jo pikkukoululaisena hän kuskasi 30 litran vetoisia päniköitä kärryillä maitolavalle.
Silloin ei tarvinnut maitoa hakea kaupasta. Vaikka on Pirkko myöhemmin sitäkin tehnyt. Viiden lapsen äiti kantoi maitopurkkeja kaupasta kotiin välillä selkä vääränä.
– Pojat olivat kovia juomaan maitoa, hän naurahtaa.
Eikä Lintunen pitänyt sitä pahana asiana.
– Maidossa on paljon tärkeitä ravintoaineita. On hyvä, että sitä tarjotaan koulussakin. Ihmetyttää, että jotkut puhuvat maidosta niin negatiiviseen sävyyn.
Lintunen uskoo, että maatalouden päästöjä pystytään jatkuvasti kehitettävillä menetelmillä hallitsemaan ja rajoittamaan.
– Ihmisten on pakko syödä, joten ruokaakin on tuotettava. Suomessa se tehdään ympäristöystävällisesti ja puhtaasti, hän huomauttaa.
Kaakao on valmista. Mummo kaataa sitä Helmille mukiin. Pistää viereen pullasiivun ja keksin. Tämä on juhlahetki.
Helmi maistaa mukista ja irvistää pikkuisen. Turhan vahvalta tuntuu. Mummo lantraa kaakaota maidolla
Tästä ei juoma paremmaksi muutu.
Maito on tullut perille.