Kirja-arvio: Stubbin kirjassa neuvotellaan uikkarisillaan rauhansopimusta ja koetaan kitkeriä pettymyksiä – pahinta on, kun omat puukottavat selkään
Georgian sota ja speedo-uikkarit. Äkkiä ei arvaisi mitä yhteistä niillä on.
Alexander Stubbin elämäkerrassa kuitenkin kuvataan, kuinka silloinen Suomen ulkoministeri jutteli kesälomallaan vuonna 2008 uikkarisillaan puhelimessa Yhdysvaltain ulkoministerin Condoleezza Ricen kanssa ja hieroi rauhaa sotaan joutuneeseen Georgiaan.
Speedot Stubbilla oli jalassaan myös kesällä 2015, kun hän puhelimessa ratkoi Kreikan velkakriisiä yhdessä liittokansleri Angela Merkelin kanssa.
Speedot ovat vain yksi, mutta melko osuva esimerkki Stubbin elämäkerran tyylistä. Teos on ennenkaikkea rento, hauska ja nokkela – kuten Stubbikin. Vauhti on lennokasta, niin että välillä hengästyttää.
Mutta kirja on myös avoin, herkkä ja tunteellinen. Se päästää lukijansa ihon alle, liikuttumaan lastenhuoneen hämärään ministerityön kiireiden keskellä, kokemaan hetkiä, jolloin kaikki käy liian raskaaksi ja henkinen romahtaminen on lähellä.
Teos on kiinnostava kuvaus siitä, mitä julkisuuden valokeilassa 24/7 elävän politiikon elämä parhaimmillaan, mutta ennen kaikkea pahimmillaan on.
Kronologisesti lapsuudesta lähes tähän päivään etenevän teoksen alkupuoli on silkkaa nousukiitoa.
Kansainvälisessä jääkiekkoperheessä lapsuutensa viettänyt Stubb suorittaa opintonsa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Tohtoriksi hän väittelee London School of Economicsta.
EU:n yhdentymisestä gradunsa tehnyt nuori mies päätyy virkamieshommiin Brysseliin, kohtaa tulevan brittivaimonsa, saa kaksi lasta ja hyppää lopulta poliittiselle uralle vuoden 2004 EU-vaaleissa.
Kun Ilkka Kanerva ajautuu tekstarikohuun, Stubbista tulee ulkoministeri. Mikä unelmapesti, hän riemuitsee kirjassaankin.
Oltuaan Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä kolmisen vuotta, Jyrki Katainen jättää pääministerin hommat. Stubb ajautuu vasten alkuperäisiä suunnitelmiaan kokoomuksen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi.
Siitä alkavat vaikeudet.
Median lempilapsesta tulee hylkiö. Kaikki tekemiset ja tekemättä jättämiset syynätään suurennuslasilla.
Tulevat shortsikohut, väärällä hetkellä tviitatut hehkutukset triathlontuloksista, Duudsonien tikkataulut, hallitustyön vaikeudet, hallintarekisterikommentit. Ja monet muut.
Stubbin kirjastakin käy ilmi hänelle tyypillinen itsevarmuus omiin kykyihin. Hän uskoo, että asenteella ja kovalla työllä selviää aina kaikesta.
Se ei kuitenkaan politiikassa aina riitä. EU- ja ulkopolitiikan kiistatonta huippuasiantuntijaa seurasivat aina epäilykset osaamattomuudesta kotimaan asioissa.
Kaikkein rankimmin Stubb pettyy, kun omat alkavat nakertaa puheenjohtansa jalustaa.
Hän näkee, että kaikki puolueessa eivät halunneet hänen onnistuvan. Stubbin sanojen mukaan monelle kokoomuslaiselle tuotti tyydytystä se, jos hän epäonnistui ja joutui kohujen pyörremyrskyyn.
Kirja onkin osuva kuvaus siitä raakuudesta ja julmuudesta, millaiseen tikunnokkaan puolueen puheenjohtaja ja pääministeri joutuu. Mistään ei tule kehuja, omatkin räksyttävät ja media ei tunne pienintäkään armoa.
Kun Stubbin kotiin hyökätään, järkkyy jo turvallisuuden tunnekin.
Kuka tuollaista jaksaa, kysyy lukija. Kysehän on kuitenkin yhteisten asioiden hoitamisesta, olipa siinä pestissä minkä puolueen edustaja tahansa.
Kuka tuollaista jaksaa, kysyy lukija.
Mittavasta poliittisesta urastaan huolimatta politiikan sisällöt jäävät teoksessa vähäiselle roolille.
Kaikki kuvataan siitä käsin, miten Stubb asiat koki ja tunsi. Se on myös teoksen vahvuus. Poliitikkokin on tunteva ihminen ja tunteet yhdistävät usein ihmisiä.
Eikä Stubb keskity toisten poliitikkojen haukkumiseen, kuten niin usein elämäkerroissa on tapana. Poikkeuksen hän tekee vain Antti Rinteen kohdalla.
Pääministeri Juha Sipilästä Stubb puhuu verrattain vähän. Yhteistyö näyttää pääosin sujuvan, miehet arvostavat toisiaan ja ajattelumaailmoistakin löytyy paljon yhteistä.
Kiihkeiden sote-neuvotteluidenkin aikaan Stubb kokee terapeuttisena sen, kun hän pääsee kertomaan Sipilälle, kuinka osa kokoomuslaisista haluaisi, että sotesta tulisi kokoomuksen kannalta huono, jotta sen varjolla voisi haukkua ja haastaa puolueen puheenjohtajaa.
Valinnanvapautta Stubb ei uskonut koskaan saavansa läpi. Toisin kuitenkin kävi.
Omille sekään ei enää riittänyt. Paine puolueen sisällä kasvoi entisestään ja lopulta luotettavista luotetuin Petteri Orpo päätti haastaa puheenjohtajan.
Jatkon me kaikki muistammekin.
Stubb uskoi loppuun asti voittavansa, mutta Lappeenrannan puoluekokous päättyi kitkerään tappioon ja kyyneliin.
Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex. Otava. 304 sivua.