Essee: Kolme kysymystä Turun jälkeen
Suomi oli perjantaihin 18. elokuuta saakka yksi niistä Euroopan maista, jotka olivat säästyneet tavallisiin kansalaisiin kohdistuvilta terrori-iskuilta.
Olimme poikkeusasemassa, sillä valtaosa eurooppalaisista asuu maissa, joissa on tehty sivullisiin kohdistuvia terroritekoja.
Perjantai oli surullinen päivä turkulaisille ja koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Kaksi ihmistä kuoli ja kahdeksan loukkaantui puukkomiehen uhreina.
Mutta perjantaista tuli myös päivä, jolloin suomalainen yhteiskunta ja sen instituutiot näyttivät vahvuutensa.
Poliisi sai hälytyksen Turun torilla riehuvasta puukkomiehestä hieman klo 16 jälkeen. Vain kolme minuuttia siitä poliisi oli pysäyttänyt miehen.
Loukkaantuneet saatiin nopeasti hoitoon. Turun kaupunki järjesti välittömästi henkistä kriisiapua niille, jotka sitä tarvitsivat.
Viranomaisten rinnalla myös kansalaisyhteiskunta näytti voimansa.
Monet Turun torille sattumalta osuneet auttoivat puukkomiehen uhreja oman turvallisuutensa kustannuksella. Jotkut lähtivät myös seuraamaan häntä varoittaakseen muita kanssaihmisiä.
Perjantai-ilta päättyi Turun tuomiokirkossa järjestettyyn yhteiseen hartaushetkeen, jossa eri uskontokuntien edustajat välittivät osanottonsa ja viestin siitä, että väkivaltaa ei voi perustella millään uskonnolla.
Turun tapahtumat ovat herättäneet vilkasta keskustelua. Kolme kysymystä on erityisen tärkeitä.
Kuka on syyllinen?
Olisiko tämä tapaus voitu estää?
Miten tällaiset tapahtumat voitaisiin estää jatkossa?
Ensimmäisen kysymyksen vastaus on ehkä itsestään selvä, mutta myös tärkeä. Syyllinen on se mies, joka puukotti ihmisiä.
On tärkeää, että tekijä joutuu vastaamaan teoistaan aikanaan oikeudessa.
Marokkolaismiehestä voi tulla varoittava esimerkki muille samoja aikeita hautoville. Hän joutunee istumaan vuosia vankilassa sen sijaan että hänestä olisi tullut terroristijärjestöjen ylistämä marttyyri.
On yhtä lailla tärkeää, että tekijän vastuuta ei hukuteta toisesta ja kolmannesta kysymyksestä käydyn väittelyn alle.
On tärkeää, että tekijä joutuu vastaamaan teoistaan aikanaan oikeudessa.
Toiseen kysymykseen vastaaminen on jo vaikeampaa.
Viranomaiset saivat vinkin marokkolaismiehen käytöksestä pakolaiskeskuksessa. Suojelupoliisi ei pitänyt vihjettä niin vakavana, että mies olisi asetettu seurantaan.
Seurannassa on tällä hetkellä satoja henkilöitä, joilla epäillään olevan terroristiyhteyksiä. Lisäksi viranomaiset ovat saaneet vielä enemmän samanlaisia vihjeitä kuin he saivat marokkolaismiehestä.
Kysymys kuuluu, olisiko juuri tähän vihjeeseen pitänyt osata tarttua? Olisiko mies voitu pysäyttää ajoissa?
Toinenkin jossittelun aihe tapauksesta jää. Kun marokkolaismies kirjattiin turvapaikanhakijaksi, viranomaisilla ei näytä olleen tietoa hänen matkareitistään Euroopassa tai hänen matkalla tekemistään rikoksista.
Olisiko tapahtunut voitu estää eurooppalaisten viranomaisten paremmalla keskinäisellä tiedonkululla?
Olisiko tapahtunut voitu estää eurooppalaisten viranomaisten paremmalla keskinäisellä tiedonkululla?
Kolmas kysymys on lopulta kaikkein tärkein. Miten tällaiset tapaukset voitaisiin estää ennalta?
Tähän on olemassa yksinkertaisia ja helppoja vastauksia. ”Rajat kiinni” on niistä yksinkertaisin.
Se on kuitenkin paitsi mahdoton, myös väärä vastaus. Päinvastoin, tarvitaan entistä enemmän rajat ylittävää kansainvälistä yhteistyötä terrorismin ja sen juurisyiden kitkemiseksi.
Toinen helppo vastaus on, että ovet kiinni turvapaikanhakijoilta. Se on yhtä väärä vastaus.
Iskun tekijänä olisi voinut hyvin olla joku muukin kuin turvapaikanhakijaksi rekisteröitynyt henkilö.
Euroopasta löytyy esimerkkejä siitä, että terroritekoihin voivat syyllistyä myös jonkin maan kansalaisuuden omaavat ja siellä syntyneet henkilöt. Terroritekoja ei voida torjua pelkästään turvapaikkamenettelyjä muuttamalla.
On hyvä muistaa, että meilläkin kaikkein järkyttävimpiin väkivallantekoihin ovat viime vuosina syyllistyneet suomalaiset nuoret miehet.
Marokkolaismiehen erottaa kouluampujista se, että hänen toimintansa on ilmeisesti perustunut selkeään ideologiaan, jota on levitetty islamin nimissä.
Terrorismin torjunta vaatii monia keinoja. On tärkeää vahvistaa poliisin ja muiden viranomaisten voimavaroja, kansainvälistä yhteistyötä ja tietojenvaihtoa.
Vielä tärkeämpää on pureutua niihin juurisyihin, jotka altistavat nuoria miehiä väkivallan ideologioille. Syrjäytymisen ehkäisy on tehokkain keino ehkäistä terrorismia.
Syrjäytymisen ehkäisy on tehokkain keino ehkäistä terrorismia.
Turun tapauksista on syntynyt myös vilkas poliittinen keskustelu. Eräät tutkijat ovat syyttäneet poliitikkoja paniikkireaktioista ja tilanteen käyttämisestä hyväksi epäilyttävien hankkeiden läpiajamiseksi.
Esimerkiksi on nostettu tiedustelulainsäädännön uudistaminen. Lailla on tarkoitus antaa viranomaisille mahdollisuus seurata kansalaisten viestintää. Tämä rikkoo yksityisyyden suojaa ja vaatii siksi perustuslain säätämisjärjestystä.
Hallitus on kiirehtinyt lain uudistamista jo tämän eduskunnan aikana nopeutetussa lainsäätämisjärjestyksessä viiden kuudesosan enemmistöllä. Asia ehditään huolella harkita eduskunnassa syksyn aikana, ilman paniikkia.
Perustuslakivaliokunta joutuu pohtimaan myös niitä lainsäädäntömuutoksia, joista hallitus päätti budjettiriihessään viime viikolla. Päätökset olivat kovia mutta vastaavat Turun jälkeen varmaankin kansalaisten enemmistön toiveita.
On silti pidettävä kiinni oikeusvaltion keskeisestä periaatteesta, jonka mukaan maata on lailla rakennettava.
Esimerkiksi kansalaisuuden peruuttaminen terrorismiin syyllistyneiltä kaksoiskansalaisilta tai kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden säilöönotto eivät voi olla mitään läpihuutojuttuja oikeusvaltiossa.
Siksi on paikallaan, että lainsäädännön kiristyksistä käydään perusteellinen keskustelu. Myös kritiikille on sijansa ilman, että sitä yritetään estää henkilöihin kohdistuvalla some-raivolla.
Poliisin ja muiden viranomaisten voimavarojen lisäyksestä vallitsee laajempi yksimielisyys, samoin turvapaikkaprosessin nopeuttamiseen tähtäävistä toimista.
On paikallaan, että lainsäädännön kiristyksistä käydään perusteellinen keskustelu.
Poliittisen keskustelun vaikeudesta saimme hyvän esimerkin jo tuoreeltaan perjantaina 18. elokuuta.
Sisäministeri Paula Risikko nimesi Turun puukkomiehen ”ulkomaalaisen näköiseksi”. Näin hän tuli vahvistaneeksi asetelmaa ”me valkoiset kantasuomalaiset” vastaan ”ne ulkomaalaisen näköiset ja siksi epäilyttävät muut”.
Mitä mahtoivat ajatella ne tuhannet Suomessa syntyneet Suomen kansalaiset, joiden ihonväri, vaatetus tai muu olemus poikkeavat niin sanotusta kantaväestöstä?