Analyysi: Vaaran vuosia elävä EU hakee turvaa juuriltaan
Viime viikonloppuna EU-maiden johtajat palasivat unionin syntysijoille Roomaan juhlistamaan unionin kuusikymppisiä.
Vuonna 1957 perustettu kuuden maan tulliliitto on kypsynyt maailman suurimmaksi talousalueeksi.
Eurooppaa riivannut kansojen verinen välienselvittely on vaihtunut taloudelliseen ja polittiseen yhteistyöhön.
Rooman juhlapuheet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että EU kahlaa läpi vaaran vuosia.
Viimeistään brexit-äänestys osoitti, että jäljelle jäävien 27 jäsenmaan on korjattava EU:n suuntaa.
Komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin brexitin jälkeistä aikaa hahmotteleva ”valkoinen kirja” onkin tervetullut avaus.
Siinä hahmoteltuja tulevaisuuden suuntaviivoja ei pidä kuitenkaan ottaa liian kirjaimellisesti, sillä reittivalinnasta tuskin päästään yksimielisyyteen.
Suunnaksi valikoitunee lopulta monen nopeuden Eurooppa, jossa maat osallistuvat yhteistyön tiivistämiseen eri tahdissa.
Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on näyttänyt tälle kehitykselle vihreää valoa.
Tilkkutäkki-Euroopassa yksikään maa ei ole tasavahva neuvottelukumppani Yhdysvaltain tai Kiinan kanssa.
Junckerin esitys on hyvä alku, mutta se ei poraudu riittävästi politiikan sisältöihin.
Nykyiset perussopimukset loisivat tukevan jalustan kansalaisten ja unionin välisen luottamussuhteen vankistamiselle, jos ne vain saataisiin toteutettua.
Sopimusten avaaminen nykyturbulenssissa olisi puolestaan lopun alkua.
Brexitin ainut myönteinen seuraus lienee EU:n palaaminen perusasioiden äärelle.
Tilkkutäkki-Euroopassa yksikään maa ei ole tasavahva neuvottelukumppani Yhdysvaltain tai Kiinan kanssa.
Kauppapolitiikka, ulkosuhteet ja ilmaston lämpenemisen vastainen kamppailu edellyttävät tiimipeliä.
Robert Schuman oli yksi EU:n keskeisimmistä perustajista.
Hän uskoi, että eurooppalainen solidaarisuus vahvistuisi konkreettisten taloudellisten saavutusten myötä.
Visio ei ole toteutunut, sillä taloussuhteiden tiivistämisestä huolimatta EU-kansalaisissa ei ole virinnyt laajaa yhteisvastuullisuutta.
Kiperän paikan tullen unionista on tullut päinvastoin keskinäisen kyräilyn klubi, jota liian moni kansalainen ei koe omakseen.
Kuitenkin samat arjen ongelmat riivaavat ihmisiä kaikkialla unionissa.
Juhlavuoden kunniaksi Brysseliin kokoontuneen ”kansalaisten parlamentin” keskustelu olisi voitu käydä yhtä hyvin keskustan puoluekokouksessa.
Keski-Italian kovia kokeneen maaseudun pormestarit valittivat työttömyyttä, nuorten karkaamista suuriin kaupunkeihin ja kylien autioitumista.
Geert Wildersin oikeistopopulistien notkahduksesta Hollannin vaaleissa ei kannata vetää liian optimistisia johtopäätöksiä.
Olisi ennenaikaista kuvitella, että Euroopan oikeistopopulisteja kannatellut tuuli olisi hiipunut liberaalin pääministerin Mark Rutten rutistuksessa.
Maltillisten puolueiden oli Hollannissa flirttailtava islamofobialla ja patrioottisella uholla, jotta ne saivat raavittua kasaan voittoon vaadittavat äänet.
Vaikka hollantilaiset kallistuivat puolustamaan eurooppalaista projektia, äärioikeistolaisia liikkeitä ruokkivat virtaukset säilyivät.
EU maksaa edelleen kovaa hintaa pakolaiskriisistä, takkuavasta taloudesta ja jäsenvaltioita riepottelevista globalisaation megatrendeistä, jotka käyvät sytykkeiksi opportunistisille liikkeille.
Puolan ja Unkarin EU:n perusarvojen vastainen rettelöinti sekä Ranskan ja Saksan vaalit pitävät unionin varpaillaan.
Viime aikoina pääministeri Sipilän ulostulot integraation eduista ovat olleet valonpilkahdus suomalaisessa keskustelussa.
Oikeistopopulistit ovat monopolisoineet EU:ta koskevan keskustelun lähes maassa kuin maassa.
Ne pelottelevat liittovaltiolla ja sumuttavat käsittämättömillä Neuvostoliitto-rinnastuksilla.
Kuva unionista vääristyykin ilman reilua uutisointia, jossa sekä onnistumiset että virheet pääsevät esille tasapuolisesti.
Moni maltillinen poliitikko vaikenee mielummin kuin ryhtyy oikaisemaan perättömiä väitteitä.
Viime aikoina pääministeri Sipilän ulostulot integraation eduista ovat olleet valonpilkahdus suomalaisessa keskustelussa.
Kevään lämmetessä ja politiikan kylmetessä eurooppalainen kansalaisyhteiskunta on herännyt osoittamaan tukeaan unionille.
Pulse of Europe -liikkeen mielenosoitukset ovat saaneet hiljaisen ja unioniin tyytyväisen väen liikkeelle Euroopan kaupunkien kaduille.
Tuota tukea brexitin rampauttama unioni tarvitsee nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin.