Analyysi: Sipilän hallitus on nyt tienhaarassa
Juha Sipilän (kesk.) kolmen puolueen hallitus perustettiin suurin toivein keväällä 2015. Keskustalla, perussuomalaisilla ja kokoomuksella oli vahva enemmistö eduskunnassa, yhteensä 124 kansanedustajaa.
Hallituksen liikkeellelähtöä vauhditti sitoutuminen uuteen tapaan johtaa Suomea. Smolnassa kirjoitettiin strateginen hallitusohjelma, jossa listattiin selkeät painopisteet ja tavoitteet hallituksen työlle.
Pääministeri Sipilä pyrki myös tekemään hallituksesta aiempaa yhtenäisemmän joukkueen vähentämällä ministereiden ja avustajien määrää.
Uuden johtojärjestelmän taustalla oli laaja tyytymättömyys kehitykseen, joka huipentui Jyrki Kataisen (kok.) hallitukseen vuoden 2011 vaalien jälkeen. Pihtisynnytyksen jälkeen sille kirjoitettiin ennätyspitkä ohjelma.
Word-kirjoitusohjelman mukaan Kataisen hallituksen ohjelmassa oli liitteet mukaan lukien lähes 27 000 sanaa, 133 sivua ja runsaat 290 000 merkkiä.
Vertailukohdaksi voi ottaa Esko Ahon (kesk.) hallituksen, joka luotsasi Suomea vuosina 1991–1995 eli 20 vuotta ennen Kataisen hallitusta. Se selvisi ohjelmalla, jossa oli tekstiä vain kymmenesosa Kataisen kirjaan verrattuna.
Vertailun perusteella ohjelman pituus ei ennusta hallituksen onnistumista. Ahon hallitus päätti laman kourissa muun muassa radikaalista yritysverotuksen uudistamisesta ja panosti tutkimukseen ja tuotekehitykseen.
Kataisen hallituksen tuloksiin ovat jälkikäteen olleet tyytymättömiä kaikki pääministeristä alkaen.
Ahon jälkeen jokaiselle hallitukselle kirjoitettiin edellistä pidempi ohjelma. Tekstien venymiseen on monta syytä, joista tärkein lienee luottamuksen puute hallituspuolueiden välillä.
Esimerkiksi Paavo Lipponen rakensi molemmat hallituksensa pohjat ennätysleveiksi. Kun mukana olivat eduskunnan istuntosalin molemmat reunat vasemmistoliitosta kokoomukseen, oli tarpeen kirjoittaa tarkat nuotit hallitustyölle.
Vuoden 2003 hallitusneuvotteluja leimasi taas keskustan ja SDP:n keskinäinen epäluottamus rajun vaalitaistelun jälkeen. Luottamuksen puutetta paikattiin kirjoittamalla hyvin yksityiskohtainen ohjelma Anneli Jäätteenmäen hallitukselle.
Jyrki Katainen joutui puolestaan vuoden 2011 vaalien jälkeen lähes mahdottomaan tilanteeseen.
Perussuomalaiset eivät uskaltaneet jytkyvoittonsa jälkeen lähteä hallitukseen, ja keskusta oli lyöty vaaliuurnilla maanrakoon. Näin Katainen joutui haalimaan hallitukseensa kaikki jäljelle jääneet eduskuntapuolueet.
Jokaisen piti saada omat puumerkkinsä ohjelmaan, mikä oli omiaan venyttämään tekstiä.
Alexander Stubb peri Kataiselta sekä ohjelman että hallituspuolueiden keskinäisen epäluottamuksen.
Vaalikauden loppua leimasi keskustan kannatuksen nousu oppositiossa. Politiikassa jäätiin odottelemaan Juha Sipilän valtaannousua.
Pitkät ohjelmat eivät sinänsä olisi ongelma. Samalla tuli kuitenkin maan tavaksi, että hallitus ei voi tehdä mitään sellaista, mitä ei ole mainittu ohjelmassa.
Hallituksissa omaksuttiin myös tiukka sääntö, että toisen tontille ei saa rakentaa. Ministereiden piti välttää puuttumista toisen ministerin toimialan asioihin.
Esimerkiksi virkanimityksissä otettiin käytäntö, että muut hyväksyivät mutinoitta esittelevän ministerin ehdotuksen.
Sipilän hallitus yritti uudistaa vanhan toimintakulttuurin. Varsinaista ohjelmatekstiä on alle kolmasosa Kataisen kirjaan verrattuna. Liitteet mukaan lukien ohjelman sivu- ja merkkimäärä puolitettiin edeltäjään verrattuna.
Yksityiskohtaisten toimenpiteiden sijaan ohjelmaan kirjattiin hallitustyön tärkeimmät tavoitteet. Samalla sovittiin, että keinoja voidaan muuttaa, jos tavoitteet eivät näytä toteutuvan.
Tavoitteiden toteutumista seurataan säännöllisesti hallituksen strategiaistunnoissa.
Viime kuukausien aikana on nähty oireita paluusta vanhaan kulttuuriin.
Timo Laaninen
Uusi toimintakulttuuri vaatisi vahvaa luottamusta hallituspuolueiden kesken. Smolnan hallitusneuvotteluissa syntyikin tällaista henkeä.
Juha Sipilä, Timo Soini ja silloinen kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb luonnehtivat olevansa jopa samaa puoluettakin.
Viime kuukausien aikana on kuitenkin nähty ensimmäisiä oireita paluusta vanhaan kulttuuriin.
Perussuomalaiset vastustivat esimerkiksi taksiliikenteen vapauttamista sillä perusteella, että asiaa ei mainita hallitusohjelmassa.
Myös keskinäinen luottamus on alkanut rakoilla. Liikenneverkkoyhtiötä koskevan selvityksen käsittelyssä se suorastaan romahti.
Liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin valmistelema selvitys sai välittömästi täystyrmäyksen kokoomukselta ja perussuomalaisilta.
Valtiovarainministeri Petteri Orpo moitti Berneriä ennen muuta siitä, että selvityksessä otettiin kantaa autoilun verotukseen.
Näin Orpo palautti voimaan vanhan kiellon, että ministeri ei saa rakentaa toisen tontille. Se ei ole estänyt Orpoa vaatimasta perhevapaiden uudistuksen ottamista hallituksen puoliväliriihen asialistalle, vaikka asia kuuluu keskustalaisen perhe- ja peruspalveluministerin tontille.
Hallituskumppanit syyttivät Berneriä siitä, että hän ei antanut selvitystään riittävän ajoissa etukäteen heidän luettavakseen.
Toisaalta paperi vuodettiin Ylelle saman tien sen jälkeen, kun Berner antoi sen kokoomukselle ja perussuomalaisille. Tämä kertoo luottamuksen puutteesta puolin ja toisin.
Luottamuksen palauttaminen ei ole helppo tehtävä viime viikkojen törmäysten jälkeen.
Vaihtoehto on kuitenkin vielä pahempi. Pahimmillaan Sipilän joukkue voi vajota viime vaalikauden lopun menoon, jossa hallituspuolueet keskittyivät toistensa kampittamiseen.
Media ei tarvitse enää kovin paljon vetoapua sen mielikuvan synnyttämiseen, että politiikassa keskitytään vain odottelemaan seuraavia vaaleja ja Antti Rinteen (sd.) valtaannousua.