Analyysi: Historia sen osoittaa – perussuomalaisilla ja sinisellä tulevaisuudella on edessään karu kohtalo
Perussuomalaiset ja puolueesta eronneiden ryhmä menettävät kumpikin rajusti kannatustaan seuraavissa eduskuntavaaleissa, jos puoluehajaannusten historia toistuu.
Emopuolueesta eronneiden tai erotettujen perustamat puolueet eivät ole Suomessa saaneet pysyvää sijaa politiikassa.
Poikkeuksen tähän sääntöön tekee Veikko Vennamo, joka erosi maalaisliitosta ja perusti oman puolueensa vuonna 1959. Hänkin putosi eduskunnasta seuraavissa vaaleissa, mutta palasi vuonna 1966 ja teki SMP:stä keskisuuren puolueen vuoden 1970 vaaleissa.
Perussuomalaisten tilanne muistuttaa Vennamon puolueen myöhempiä vaiheita.
SMP sai 18 kansanedustajaa tammikuussa 1972 pidetyissä vaaleissa. Puolue pysyi koossa vain syyskuuhun asti, jolloin 12 edustajaa erosi ryhmästä Veikko Vennamon otteisiin kyllästyneinä. He perustivat joulukuussa Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen.
Äänestäjien tuomio SMP:n hajoamisesta oli tyly. Vuoden 1975 vaaleissa SKYP sai vain yhden kansanedustajan ja SMP kaksi. Puolueet saivat yhteensä lähes 100 000 ääntä vähemmän kuin SMP yksin vuonna 1972.
Vuoden 1975 jälkeen SKYP ei enää kansanedustajia saanut. SMP nousi vielä kertaalleen vuoden 1983 vaaleissa Pekka Vennamon johdolla.
Vennamoiden jälkeen SMP kuihtui ja ajautui lopulta konkurssiin. Raunioille perustettiin perussuomalaiset vuonna 1995.
Perussuomalaisten tapausta voi verrata myös SDP:n puoluehajaannukseen 1950-luvun lopulla.
Emil Skog johti SDP:tä vuosina 1946–1957. Vuoden 1957 puoluekokouksessa hän ei ollut enää ehdolla. Väinö Tanner löi puheenjohtajan vaalissa K. A. Fagerholmin äänin 95–94.
Vähemmistöön jääneet perustivat Työväen ja pienviljelijäin sosiaalidemokraattisen liiton toukokuussa 1959, ja Skog valittiin sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
Äänestäjät tuomitsivat tämänkin puoluehajaannuksen molemmat osapuolet. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa SDP menetti kymmenen paikkaa ja sai vain 38 kansanedustajaa. TPSL joutui tyytymään kahteen paikkaan. Yhteenlaskettu nettotappio oli kahdeksan paikkaa.
SDP:n menetykset jäivät yhteen vaalikauteen, sillä puolue nousi ykköstilalle seuraavissa vaaleissa vuonna 1966. Enemmistö ”tepsiläisistä” palasi vuosien saatossa SDP:hen, ja puolue poistettiin puoluerekisteristä sen omasta toivomuksesta tammikuussa 1973.
Suomen kommunistinen puolue hajosi puolestaan 1980-luvun puolivälissä, kun enemmistö erotti taistolaisvähemmistön. Tämä hajotti myös SKDL:n, jonka listoilla kommunistit olivat osallistuneet vaaleihin.
Vuoden 1983 vaaleissa yhtenäinen SKDL sai 400 000 ääntä ja 26 kansanedustajaa. Seuraavissa vaaleissa SKDL sai enää 16 paikkaa ja taistolaisten vaalijärjestö Demokraattinen vaihtoehto neljä.
Kommunistien riidat päättyivät virallisesti vasemmistoliiton perustamiseen vuonna 1990. Sen siipien alle koottiin riidan molemmat osapuolet ja muu SKDL:n väki. Vasemmistoliitto on saanut enimmillään 22 kansanedustajaa vuonna 1995.
Vallankaappauksesta on turha puhua senkin takia, että Soini avasi itse ovet ”kaappareille”.
Tämä historia ennustaa siniselle tulevaisuudelle karua kohtaloa seuraavissa eduskuntavaaleissa, jos perussuomalaisista lähteneet saavat edes kerättyä puolueen rekisteröintiin vaadittavat 5000 kannattajakorttia.
Nimet olisi saatava kasaan jo loppusyksyyn mennessä, jotta puolue pääsisi mukaan maakuntavaaleihin.
Ensi vuoden presidentinvaaleihin päästäkseen sinisen tulevaisuuden olisi kerättävä peräti 20 000 kannattajakorttia.
Menestysnäkymiä heikentää myös eroperusteiden onttous. Lähtijöiden mukaan heidän poliittinen kotinsa paloi Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa vieraat voimat tekivät vallankaappauksen.
Voittajien tarina on toinen. Sen mukaan puolueväki halusi muutosta ja valitsi siksi Jussi Halla-ahon puheenjohtajaksi selvin numeroin.
Ulkopuolisen silmissä voittajien tarina on uskottavampi. Näyttää siltä, että Timo Soini ja hänen tukijansa olivat yksinkertaisesti menettäneet kosketuksensa kenttänsä tuntoihin. Muuten on vaikea selittää kaikkia niitä virheitä, joita puoluejohto teki nostaakseen Sampo Terhon Soinin seuraajaksi.
Vallankaappauksesta on turha puhua senkin takia, että Soini avasi itse ovet ”kaappareille”.
Halla-aholaisten poliittinen linja oli Soinin tiedossa jo silloin kun heidät otettiin puolueen listoille ääniä keräämään.
Perussuomalaisten hajaannuksen seuraukset mitataan seuraavissa eduskuntavaaleissa. Sitä ennen puolueriita lyö vahvan leiman myös tämän vaalikauden loppuun.
Juha Sipilän hallituksen enemmistö on sinisen tulevaisuuden edustajien varassa. He tuntevat historiaa ja osaavat laskea oman kohtalonsa. Paluumuutto Halla-ahon joukkoihin voi jatkua vaalien lähestyessä.
Syksyn gallupeissa nähdään, miten äänestäjät reagoivat Sipilän ja Petteri Orpon päätökseen rakentaa hallituksen lopputaival loikkareiden varaan.
Mutta helppoa ei ole oppositiollakaan. Vielä ennen Jyväskylän puoluekokousta Halla-aho oli vihreille ja vasemmistopuolueille vastenmielinen hahmo, jonka kanssa ei voitu ajatellakaan yhteistyötä.
Ei olisi kovin uskottavaa ryhtyä tekemään sitä nyt muina miehinä ja naisina oppositiossa.
Seuraavien vaalien jälkeen ollaan sitten perimmäisten kysymysten äärellä. Voisivatko esimerkiksi SDP ja vihreät ajatella hallitusyhteistyötä Halla-ahon kanssa sen jälkeen kun keskusta ja kokoomus heittivät hänet hallituksesta vedoten arvojen erilaisuuteen?
Muut puolueet joutuvat toisaalta ottamaan huomioon sen, että Halla-ahon julistaminen ikuisesti hallituskelvottomaksi olisi todennäköisesti vain omiaan kasvattamaan perussuomalaisten kannatusta.